13. joulukuuta 2015

No voiko sitä lihaa sitten joskus syödä?

Jos pelkkien kasvien syönti onkin eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta aina paras ratkaisu, onko kasvissyönti aina ympäristön kannalta paras ratkaisu – tai oikeastaan: voiko lihansyönnistä, tai eläimistä olla jotain hyötyä ympäristön kannalta?

Pohjustukseksi - mitä vikaa, ympäristö-näkökulmasta, eläintuotteissa olikaan?
Eniten puhutuin ongelma lienee lihan suuret kasvihuonekaasupäästöt; eritoten märehtijöistä vapautuu ilmakehään kasvihuonekaasuja jo niiden röyhtäilyistä, mutta myös kaikkien eläinten lannasta. Lisäksi lihan kontolle voidaan laskea eläinten rehuksi kasvatettavien kasvien päästöt – ja koska eläimet syövät paljon verrattuna siihen kuinka paljon lihaa ne tuottavat – päästöt ovat isot. Eläintuotteiden päästöt ovat noin puolet kaikista ruuan päästöistä,  kaikista globaaleista päästöistä ruuan päästöt ovat noin neljännes.

Lisäksi elänten laidunten ja rehun tuotannon tieltä raivataan laajoja aloja sademetsää, ja samalla häviää korvaamatonta biodiversiteettiä. Ja eläinten kasvatuksessa kuluu paljon vettä  - jo siksi, että ne syövät paljon kasveja, joiden kasvatukseen puolestaan on mennyt paljon vettä. Ja suurista eläinyksiköistä tulee liian paljon lantaa, jotka aiheuttavat päästöjä vesiin... Jne, riittävätkö nämä vakuutukseksi, että lihansyönti/tuotanto ei ole kestävällä pohjalla?

Mutta voiko siitä olla jotain hyötyä? (Mietin tätä jo aikaisemmin lehmien ja maidon kohdalla, mutta käydään nyt uudestaan läpi perusteellisemmin..) Eläimet pystyvät käyttämään hyväksi materiaaleja, joita ihmiset eivät, erityisesti märehtijät ruohoa – mutta myös siat ja kanat esim. ruuanjätteitä ja elintarviketeollisuuden sivutuotteita ja muuttamaan näin syötäväksi kelpaamatonta syötäväksi. Se on järkevää, eikö? Lisäksi kaikki maa-alueet eivät sovellu muuhun kuin ruohon kasvatukseen ja laitumeksi, ja niiden raivaus syötävien kasvien viljelyyn voisi johtaa lisääntyneisiin kasvihuonekaasupäästöihin ja myös esim. eroosioon. Joissain tapauksissa laidunmaa voi jopa sitoa samanverran hiiltä kuin märehtijä tuottaa metaania ja typpioksiduulia. Tämä huomioonottaen märehtijöiden pannaan asettaminen ja kanojen ja sikojen suosiminen ilmastonmuutoksen hidastamiseksi ei ole aivan aukotonta – lisäksi sikojen ja kanojen ruokinta tällä hetkellä on eniten riippuvaista syötäväksi kelpaavista kasveista (tosin niin on monen nykylehmänkin). Laitumen hiilensidontakyky tosin edellyttää oikeaa eläinmäärää alalle – ja ettei laidunkarjaa ruokittaisi muulla rehulla, jolloin niiden tuottokin olisi vähäisempi.

Toisaalta – laitumilla voitaisiin eläinten sijasta kasvattaa bioenergiaa tai metsää. Joissain oloissa tämä olisi varmasti suotavaa – esim. sademetsissä. Toisaalta Suomen kaltaisissa metsäisissä oloissa lisää metsää kaventaisi monimuotoisuutta. (Hyvin hoidetut) laitumet ovat usein monimuotoisia, puolivillejä, avoimia biotooppeja, joista on pulaa Suomessa, mutta myös muualla. Laiduntavilla eläimillä on näin monimuotoisuutta lisäävä vaikutus. Toisaalta jälleen lähes sama asia voitaisiin saavuttaa niittämällä.

Eläimet myös tuottavat muutakin kuin lihaa ja maitoa – joissain oloissa eläinvoima on tarpeen ja eritoten lanta on tärkeä maan parannus ja lannoitusaine. Erityisesti ympäristöystävällinen maatalous, esim. luomu, nojaa vahvasti lannankäyttöön lannoitteena. Jos ei olisi eläimiä, jouduttaisiinko käyttämään lisää (fossiilienergiasyöppöjä) keinolannotteita? Koska lannoittamisen idea on korvata maasta nostetut ravinteet jollakin,  esim. eläimen kautta kierrätetyllä ruoholla, saman asian ajaisi kuitenkin vaikka kompostin käyttö – tai ihmislannan lisäys pellolle.

Lihankasvatuksesta voi siis olla joitain hyötyjä, mutta monet hyödyt voitaisiin myös saavuttaa ilman eläimiä. Mutta voiko kasvissyönnistä olla jotain haittaa? Riippuu paljolti siitä, miten liha ruokavaliossa korvattaisiin. Viljoista saadaan paljon satoa hehtaarilta – mutta proteeinirikkaiden palkokasvien sadot ovat paljon huonommat. Jos kaikki maailman ihmiset olisivat kasvissyöjiä, pitäisikö uutta, viljlemätöntä, alaa raivata käyttöön? 

Ainakin täällä pohjolassa, jossa ei paljon papuja viljellä, ainakaan suosittuja soijapapuja ja kikherneitä, jouduttaisiin enemmän turvautumaan ulkomaiseen tuotantoon. Eräässä tutkimuksessa oli laskettu, että jos koko Iso-Britannia ryhtyisi kasvisruokailijoiksi (ei lihaa eikä maitoa), viljelysmaata ulkomailta tarvittaisiin melkein 5 200 000 ha – kun nykyään nykyisen lihan ja maidon kasvattamiseen tarvitaan ulkomaista viljelysmaata 1 300 000 ha. (Toisaalta laidunmaata Britanniassa vapautuisi muuhun käyttöön yli 4 000 000 ha.) Tutkimuksessa tosin maidon korvaajana vain soija ja muutoinkin soija lihan korvaajana keskeisessä asemassa - heijastelenee kuitenkin todellista tilannetta.

Ulkomaiseen tuotantoon enemmin tukeutumalla on ehkä se ongelma, että onko se sitten joltakin toiselta pois, jos me länsimaiset vaadimme lisää papuja? (Ja kaikenlaista muuta herkkuja; avokadoja, pähkinöitä, kvinoaa). Ehkä pitkällä tähtäimellä ja ideaalissa maailmassa ei, mutta tämänhetkisessä maailmassa voi olla. (Tosin aina voidaan todeta, että ei tämä maailma muutenkaan toimi ja samoin lihankulutus on, vähintään yhtä suurissa määrin joltain toiselta pois.) Jotenkin minusta olisi reilumpaa, jos me mahdollisimman pitkälle pyrkisimme kasvattamaan oman ruokamme – esim. meillä ei ole vedestä pulaa, mutta seuduilla, joilla papumme kasvavat voi olla – onko siis reilua syödä ne pavut täällä? Tämä on ehkä arvojen ratkaistavaksi jäävä kysymys...

Mutta jälleen, ongelma on kierrettävissä muutoinkin kuin syömällä sitten lihaa: voimme kyllä viljlellä enemmän papuja ja kuluttaa enemmän omasta maasta saatavia kasviksia.

Ehkä pointti koko tässä pitkässä jutussa on, että ehkä lihansyönti ei ympäristönäkökulmasta ole aina  itsestään selvästi ja yksioikoisesti pahasta – ja kasvissyönti yksioikoisesti hyvästä. Ja ehkä kasvissyöjänkään ei pitäisi olla vain tyytyväinen kasvissyönnillä ansaittuun sädekehäänsä. Että ehkä meidän kaikkien dieetistä riippumatta pitäisi hiukan kyseenalaista luksuksisia syömätapojamme - pitääkö aina olla niin hienoa ja monipuolista ruokaa, vai pitäisikö, edes joskus, useammin, tyytyä vähän ankeampaan tavalliseen, yksinkertaiseen - niihin lanttun ja perunaan ja puuroon? (Ja niin no, eihän niidenkään tarvitse olla ankeita..)

Tämän sanottuani täytyy kuitenkin todeta, että lihansyönnin nykytaso länsimaissa on kuitenkin kaukana kestävästä - tällä hetkellä suomalainen syö noin 1,5 kg lihaa vkossa (Luke) ja maailman keskiarvo on noin 0,8 kg vko. Maitoa Suomessa kuluu noin 2,4 kg (kg= noin litra)/ vko (Luke) ja maailmassa keskimäärin 1,5 kg /vko. Jos haluttaisiin, että eläinten kasvatuksen päästöt eivät nousisi, vaikka väkiluku kasvaa, lihaa saisi syödä n. puoli kiloa viikossa ja maitoa litran – mutta koska päästöjäkin (ja ennenkaikkea eläinmäärää) pitäisi vähentää, määrä olisi vielä pienempi. (Puoli kiloa vkossa taitaa olla tällähetkellä pohjoismainen ravintosuosituskin..). Jos jatkettaisiin nykyisellä linjalla - ja kaikki söisivät eläintuotteita kuin länsimaiset, tarvittaisiin lisää maatalous-maata 2,5 miljardia hehtaaria - joka on 2/3 enemmän kuin nykyisin käytössä... Riittäisikö maapallo?

Lähteinä ja inspiraationa:

Garnett, T. (2009). Livestock-related greenhouse gas emissions: impacts and options for policy makers. environmental science & policy, 12(4), 491-50. Tässä eritellään seikkaperäisesti - ja kyseenalaistaenkin, mitä kaikkea pitää huomioida, kun arvioidaan lihan ilmastopäästöjä. Suosittelen enemmän kiinnostuneille!

Muita lähteitä: WWF UK raportti: How low can we go?

Gomiero T, Pimentel D, Paoletti MG (2011) Is there a need for a more sustainable agriculture? Crit Rev Plant Sci 30:6–23.




3. joulukuuta 2015

Lämmin mausteinen ohra-juures salaatti

Olen tavallisesti pikaisesti syntyvien ruokien ystävä, mutta joskus on hauska paneutua ruuanlaittoon pidemmän kaavan mukaan. Ja jopa seurata reseptiä! Tällä kertaa ruoka oli todellakin vaivansa arvoista (eikä siihen oikeasti mennyt varmaan tuntia kauempaa). Ruuan idea on peräisin herkullisesta Maikin mokomin -blogista, jota vähän muokkasin kaapista löytyviin aineksiin sopivammaksi. Ideana on makeita juureksia lämpimillä mausteilla maustettuina, paahdettua ohraa kirpeällä sitruunakastikkeella ja rapeita paahdettuja manteleita ja vähän happamia granattiomenan siemeniä. Eikö ole jouluisaa/talvista? PS. toimii mainiosti myös alkuperäisen reseptin munakoison ja luumujen kanssa, suosittelen kurkkaamaan.

2-3 hengelle

Ensin ohra ja mantelit:

2 dl ohrasuurimoita
1 dl manteleita

paahdetaan uunissa 180 C, kunnes kauniin ruskeita, 10-15 min, kannattaa vahtia. Pilkotaan manteleita pienemmäksi ja keitetään ohra 20-30 min, runsaassa suolalla maustetussa vedessä.

Sitten juurekset:

2-3 punajuurta tai muita juuria (minulla oli kelta- ja raitajuuria, siksi vähemmän punainen lopputulos)
2 palsternakkaa
1 (puna)sipuli

marinadi:
n. 1/2 dl öljyä
1 valkosipulin kynsi
3 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl hunajaa (tai sokeria tms.)
juustokuminaa
korianteria
kanelia
ripaus muskottipähkinää
chiliä maun mukaan, jauheena tai tuoreena
suolaa
mustapippuria

Pilkotaan juurekset sopiviksi suupaloiksi (punajuuret pienimmiksi ja palsternakat ja sipulit voi jättää isommiksi, koska kypsyvät nopeammin). Sivellään noin puolet marinadista juureksille ja paistetaan uunissa, 200 C, kunnes pehmeitä - eli noin reilu puoli tuntia.

Tälläaikaa voi tehdä sitruunaisen kastikkeen ohralle:

2-3 rkl öljyä
1/2 sitruunan mehu
suolaa, pippuria, valkosipulia

Kun juurekset ovat kypsiä - sekoitetaan niihin loput marinadit. Ja samoin ohraan sitruuna-kastike. Sitten sekoitetaan kaikki ainekset yhteen. Lopuksi koristellaan granaattiomenan siemenillä ja persiljalla, jos sattuu olemaan. Nautitaan ajan ja ihmisten kanssa.

25. marraskuuta 2015

(Melkein) vegaaninen viikko lautasella

 

   
Tästä Kemikaalicoktailin jutusta inspiroituneena: että yhtenä vaikeutena kasvinsyöjäksi ryhtymisessä on keksiä niitä kasvisruokia, ajattelin valottaa omaa ruokaviikkoani. Ja toisekseen minusta ainakin on kiva tirkistellä mitä muut syövät noin niinku oikeesti. Ja kolmanneksi, tällaisia omanapaisia postauksia on aina  kiva kirjoittaa..

Minä, me - kaksi aikuista, syömme oikeaa ruokaa kaksi kertaa päivässä, eli kokkaan melkein joka päivä - paitsi silloin kuin laiskottaa. Yhdestä ruuasta riittää päivälliseksi ja seuraavan päivän lounaaksi. Syömme pääasiassa kotona aika vegaanisesti, joskus, jotain juustoa eksyy - pyytämättä ja yllättäen - lautaselle. Ruokien keksiminen oli vaikeaa lennossa, mutta sitten keksin uhrata sille aikaa kerran vkossa 15 min: istuskella sohvalla ja miettiä ruokaa, mikä sen kivempaa! Järkevintä tämä olisi tehdä kauppaan lähtiessä, mutta yleensä en ole niin järkevä, joten yleensä mietin mitä tekisin niistä aineksista, joita kaappiin on kertynyt.

Olen myös helpottanut keksimistä sillä, että olen itsekseni sopinut, että kerran viikossa on puuroa ja toisen kerran keittoa - varsinkin puuro on ihanan helppoa. Sitten käytännössä usein on kerran viikossa pastaa ja toisen kerran jotain uunissa. Papuja (tai siis linssejä) syömme melkein joka päivä, muodossa tai toisessa, soijarouhetta ja tofuakin joskus. Ja kerran viikossa melkein kasvispihvejä. Oikeastaan asettamalla tällaisiä rajaajia, keksimisestä tulee helpompaa; ei tarvitse käydä koko kasvisruokien reseptiarkistoa läpi, vaan voi etsiä pienemmästä joukosta. Ja olen myös huomannut, että ruokien keksiminen siitä, mitä sattuu olemaan, tekee ruuanlaitosta haastavampaa, sellain hauskalla tavalla - kiinnostavaa: mitä minä näistä aineksista keksisin..

Ruuan kulmakivet meidän keittiössä ovat peruna, porkkana, kaali, punajuuri, linssit, ja pavut silloin kun muistan laittaa ne edellisenä iltana likoamaan. Ja tomaattimurska, öljy, chili ja valkosipuli. Ja pasta. Kookosmaito, maapähkinät. Sitruuna ja inkivääri. Näistä sekoittelemalla ja vähän jotain lisäämällä syntyvät useimmat ruuat, ainakin näin ei-kesällä. Nyt talvisaikaan haluaisin myös keksiä talvista (melko kotimaista) tuoretta ruokaa, muuta kun tomaatti-kurkku-salaatti-salaattia. Haastetta!

No mutta, mitä minä sitten oikein söin tällä viikolla?

Maanantaina.. ups, feta-kasvis-piirasta - lahjaksi tehtyä, niin en hennonnut kieltäytyä
Tiistaina ruispuolukkapuuroa, kun laiskotti ja leipää
Keskiviikkona pastaa ja tomaattikastiketta (jossa myös porkkanaa, kesäkurpitsaa, herkkusieniä), ja jälkkäriksi karpalosmoothieta
Torstaina olin kekseliäs ja syötiin savupaprikalla maustettuja veneperunoita ja paahdettuja maa-artisokkia, kasvispihvejä ja punajuuri-omenaraastetta. Ja mansikkakeittoa.
Perjantaina hernekeittoa
Lauantaina kuumottavaa kurpitsapataa (resepti alempana)
Sunnuntaina - lauantaista?



Kuvan unohdin ottaa, niin kuvituksena niitä kuumotuksia.

Kuumottava kurpitsapata mustapapujen kanssa
(inspiraationa Love & Lemons-blogin resepti)

1 keskikokoinen myskikurpitsa  (tästä riitti syötävää noin viidelle hengelle/aterialle)
tuoreita erivahvuisia chilejä maun mukaan, tai chilijauhetta
reilusti savupaprikajauhetta
1 sipuli
1-2 kynttä valkosipulia
öljyä
1/2 prk tomaattimurskaa
1-2 dl kasvislientä
2 rkl omenaviinietikkaa
n. 2 dl mustapapuja (valmiiksi keitettyjä)
n. 2 dl pakastemaissia
1/2 limen mehu ja kuori

Kuori ja pilko kurpitsa (osissa, on aika raskasta), silppua chilit sopivaksi, samoin sipuli ja valkosipuli. Kattilaan öljyä ihan reilusti ja pilkotut ainekset kattilaan, päälle savupaprika-jauhetta. Annetaan suhista kannen alla n. 15 min, sitten lisätään tomaattimurska ja kasvislientä (määrä riippuu, kuinka "vetistä" padasta haluaa) ja omenaviinietikkaa (taittaa vähän tulisuutta). Annetaan tiristä miedolla lämmöllä n. puoli tuntia, kunnes kurpitsat pehmeitä, lisätään vähän ennen loppua (5-10 min.) pavut ja maissit. Lopuksi puristetaan limen mehu ja kuorta mausteeksi. Seurana voi tarjota (limellä/korianterilla maustettua) riisiä, tortilla-lastuja, tai syödä pelkiltään.

Vielä lisää omia hyviksi havaittuja vinkkejä herkulliseen kasvisruokaan: Tärkeysjärjestyksessä?:)
Öljy! - kannattaa käyttää reilusti - itse suosin oliiviöljyä.
Mausteet! Minä laitan melkein kaikkeen valkosipulia ja chiliä, savupaprika tuo ehkä sellaista lihaisaa(?) täyteläisyyttä. Ja kanelihippu tomaattikastikkeessa pehmentää makua. Ja inkivääristä itämaisuutta.
Kasvispihvit - helppoja ja hyviä, varsinkin runsaassa öljyssä paistetuna.
Paistaminen pannulla keittämisen sijaan - minusta kasviksiin tulee näin kivempi, rapsakkainen, suutuntuma ja laimentamattomampi maku.Yksinkertaisimmillaan kasvisruoka, ainakin minulla, on, että pilkotaan vähän jotain vihanneksia, paistetaan öljyssä, lisätään sopivia mausteita ja jotain palkokasveja ja tarjoillaan pastan, riisin, ohran, perunan kanssa.
Totutteleminen uusiin juttuihin - kestää aikaa ihastua uusiin makuihin.
Soijarouhe - paljon helpompaa kuin jauheliha! Minusta siitä tulee hyvää ohjeella, jonka olen omaksunut Chocochilistä: paistetaan ensin vähän öljyssä (1-2 min), ehkä sipulin, valkosipulin ja mausteiden kanssa, sitten lisätään kuumaan rouheeseen (balsami) etikkaa (1-2 rkl) ja sekoitellaan, sitten lisätään erissä kasvislientä, niin että imeytyy aina ennen uutta lisäystä. Sitten voi lisätä vaikka tomaattikastiketta..
Nauttiminen! Syntinen nautiskelu aina joskus, omissa lempiruuissa uiskentelu, varsinkin ehkä alkuun.
Sädekehä! Vaikka ei ehkä ole varaa pyhimystellä muutoin, kyllä se vähän tuottaa hyvää mieltä, että minun ruokaani varten ei vahingoitettu eläimiä.
Ja jos ei luonnistu, voi aina palata vanhaan - ja palata yrittämään uudestaan kun huvittaa - ja ehkä pikkuhiljaa eläinperäisten tuotteiden määrä vähenee kuin itsestään. Vähentäminen (tai oikeastaan kasvisten lisääminen) on kai pääasia, kokonaisuus, ei pikku lipsahdukset.

Hyvää kasvisruokahalua!

12. marraskuuta 2015

Lihansyönti - mitä se oikein on? Ja miten siihen vaikutetaan?

Haa - olinkin oikeassa, että lihansyöntiin oikeastikin tuntuu liittyvän jonkinlainen syyllisyys. Tai ainakin lihansyönti - ja samanaikainen eläimistä välittäminen aiheuttaa pientä henkistä nirhamaa, jonka ylipääsemiseksi ihmisillä on kaikenlaisia vippaskonsteja. Lihansyönnin psykologian tutkimus tuntuukin olevan aika kuumaa juuri nyt - asiallisemmissakin yhteyksissä pohditaan, miten siitä voitaisiin päästä eroon tai vähentää..

Lihansyöjän paradoksi on se, että välittää eläimistä, mutta samalla tapattaa niitä syötäväksi. Tästä syntyy ikävä henkinen tila, kongnitiivinen dissonanssi (Wikipediassa), jossa arvot ja toiminta eivät vastaa toisiaan. Useimmat päättävät ratkaista asian arvoja muuttamalla, se lienee helpompaa. Lihansyöjien on havaittu lajittelevan eläimiä kahteen kastiin: syötävien eläinten arvellaan olevan vähemmän kipu- ja kärsimysherkkiä ja ne mielelletään vähemmän mielekkäiksi/tietoisiksi kuin ei syötävät eläimet. Mielenkiintoisesti tämä jaottelu tapahtuu ennen lihansyöntiä - on siis kyse asenteesta eläimiä kohtaan - mutta myös liha-aterian jälkeen; syöty eläin miellettiin vielä enemmän mielettömäksi lihan syönnin jälkeen ja pähkinän syönnin jälkeen syötävien eläinten mielekkyydestä saatiin rohkeampia arvioita. Ihminen on mestari selittämään itsensä itselleen parhain päin. Toisaalta, olisiko tässä toivoa - jos kasvisaterioiden syönti lisääntyisi mistä tahansa syystä, voisivatko ihmisten asentet eläimiin muuttua samalla - tätähän jo pohdin viimeeksikin..

Itse lihansyöjiin näyttäisi liittyvän tiettyjä piirteitä - tai ehkä ennemminkin kasvissyöjien ja lihansyöjien välillä on eroja, jotka ehkä ovat mutu-tuntumallakin havaittavissa. Lihansyöntiin näyttäisi liittyvän konservatiivisuus ja tietynlainen oikeistolaisten arvojen kannattajuus (tämä nyt ei ehkä niin selkeää euroopassa kuin Amerikassa, jossa monet tutkimuksista tehty), kasvissyöntiin enemmän liberaalisuus ja universalistiset arvot. Lihansyöjät ovat enemmän auktoriteettiuskoisia ja pitävät luonnollisena asioiden tilana, että ihmisten kesken ja ihmisten ja eläinten välillä on hierarkioita, valta suhteita: toiset vain ovat toisten yläpuolella ja that's it . Eroja on nähtävissä jopa aivojen toiminnan tasolla: kasvissyöjillä ja lihansyöjillä aivojen eri alueet aktivoituvat katsottaessa kuvia eläinten (ja ihmisten) kärsimyksistä (Filippi et al. 2010 täällä).

Mututuntuman mukaan ja tutkimuksissakin on myös vahvistettu, että mieheys liittyy lihansyöntiin vahvasti. Kun ruoka hankittiin metsästämällä ja keräilemällä, miehet olivat niitä jotka metsästivät ja vielä nykyäänkin pätee, että miehinen mies ei mitään salaattia syö. On havaittu, että miehillä ja naisilla on eri tavat oikeuttaa lihansyöntiään; tai oikeastaan miehet eivät oikeuta, vaan syövät lihaa hyvillä mielin. Miehet mielsivät eläimet vähemmän kärsiviksi, uskoivat enemmän ihmisten ja eläinten väliseen hierarkiaan ja perustelivat myös sillä, että ihmisen (ihmiskunnan) "kohtalo" on syödä lihaa. Naiset sen sijaan söivät lihaa huonolla omallatunnolla ja heidän strategiansa oli vältellä sitä tietoa, että liha tulee oikeasti jostain eläimestä. Oman raportoinnin mukaan miehet myös söivät enemmän lihaa kuin naiset, tosin naiset saattoivat myös ali-ilmoittaa syömänsä lihan määrän .

Mitä tämä sitten tarkoittaa - annettua asioiden tilaa: tällaiset ja tällaiset ihmiset vain ovat luotuja syömään paljon lihaa, eikä mitään sen muuttamiseksi voida tehdä? Ei ollenkaan, sillä tässähän liha on vain väline, jonka kulttuurisesti on päätetty liittää tiettyihin arvoihin. Lihansyöntiin liitettyjen arvojen kulttuurisidonnaisuudesta kertoo paljon se, että Intiassa, missä on suuri joukko kasvissyöjiä (jotka useinmiten kasvavat kasvissyöntiin syntymästä lähtien), kasvissyöjät olivat enemmän konservatiivisia ja lihansyönti nähtiin rikkomuksena näitä konservatiivisia arvoja vastaan. Toisaalta mekanismit oikeuttaa eläinten syöminen tuntuu olevan sama kaikkialla: syötävät eläimet nähtiin kaikkialla vähemmän kärsimyskykyisiksi ja mielekkäiksi kuin ne joiden syömistä pidettiin paheksuttavana, eläimen laji vain vaihteli paikasta toiseen.

Tämä on kyllä tavattoman mielenkiintoinen kenttä kaivautua vielä syvemmälle, mutta ehkä nyt voisi keskittyä pohtimaan sen muutosta. Tai että, kun nyt tiedetään lihansyönnin syitä, edes osittain, miten siihen voitaisiin tarttua ja muuttaa sitä vähän vähäisemmäksi - tai kaikki lihansyöjät kasvissyöjiksi?

Koska lihaan liitetään kaikenlaisia kulttuurisesti vaihtelevia mielikuvia voitaisiin lihansyöntiin vaikuttaa muuttamalla mielikuvia - tekemällä lihansyönnistä vastenmielisempää - tai kasvissyönnistä hyväksyttävämpää - esim. miehekkäämpää. Kasvikset pitäisi brändätä miehekkäiksi, jotta kovempikin mies voisi niihin tarttua. Tällainen on tuttua terveysvalistuskampanjoista: nykyäänhän myös pohjois-karjalainen mies voi syödä margariinia ja vähentää suolaa.

Toisaalta, muutos voi käydä, miehille, vähän huomaamattakin, koska naiset ovat enemmän kiinnostuneita kasviksista, voi muutos tapahtua pikkuhiljaa keittiön kautta (mikä on tietysti naisten luontaista valtakuntaa (??)). Mikä sitten vetoaisi naisiin, jotka valitsevat perheelle kananpojan marinoituja siipiä illalliseksi? 

Kemikaalicoktail-blogissakin oli asiasta pohdintaa: miksi on niin vaikea muuttaa tottumuksiaan ja ruveta esim. kasvissyöjäksi? Vaikka pinnanalla vaikuttaisivatkin perustavammanlaatuiset syyt, arkipäivän valintatilanteissa - kasvista vai lihaa - arkipäiväisemmät asiat ratkaisevat: mitä ruokaa laittaisi: mitä ruokia keksii, mikä on helppoa, mitä on tarjolla, mitä maksaa, mistä perhe tykkää, mitä osaa tehdä.. Jos ei tule mieleen yhtään kasvisruokaa, on hankala valita kaupasta aineksia sitä varten. Tai jos ravintolassa ei ole kasvisruokavaihtoehtoa.

Ruokakulttuuri myös vaikuttaa, kansallinen ja perheen sisäinen; minkälaisiin ruokiin on totuttu. Pohjoiset kulttuurit ovat perinteisesti olleet aika lihaan painottuvia - mutta kyllähän täälläkin on syöty kasviksiakin; porkkanoita, lanttuja, kaaleja ja viljatkin ovat kasviksia.. Toisaalta ruokakulttuuri ei ole muuttumaton - lähellekkään - tämä joka-päivä-lihaa -kulttuuri ei ole mikään alkuperäinen suomalainen malli - "alkuperäinen" suolla kuokkivan jussin ruokavalio lienee ennemmin ollut joka päivä puuroa. Ja nykyäänkään emme syö lähellekään samalla tavalla kuin vaikka vain 20-30 vuotta sitten. Kansainväliset ruokakulttuurit ovat tuoneet kenties lisää kasviksia ruokavalioon. Samalla tavalla luomalla kasvisruokakulttuuria - ravintolat, kirjat, blogit, tv-ohjelmat, kasvikset valuvat pikkuhiljaa ruokavalioon. Että ehkä se ei tapahdukaan jättämällä liha pois vaan lisäämällä kasvisruokaa.

Toisaalta - lihansyönti on myös.. syömistä, siinä on kyse ravinnosta, mahan täyttämisestä. Ehkä lihansyönnin kulttuurista ja psykologiasta voi puhua vasta sitten kun syöminen voi sisältää valintoja; ei ole pakko syödä sitä mitä on, kun ruuassa ei ole kyse selviytymisestä. Tätä voisi pohtia seuraavaksi (tai sitä seuraavaksi) - pitääkö kaikkien ryhtyä kasvissyöjiksi, että maailma pelastuu?

Lähteet: Piazza et al. 2015, lyhennelmä täällä
 Loughnan et al. 2014, täällä
 Ruby et al 2012, täällä
Rothgeber et al. 2012, täällä

9. marraskuuta 2015

Pumpkin-pie brownie aka kurpitsa-suklaakakkunen


Keitosta jäi yli puolikas kurpitsa ja koska halusin olla trendien harjalla, kehittelin netin lukuisista resepteistä tämän kurpisa-suklaakakkusen (pumpkin-pie-brownie).

Rakenne näyttää aika tiiviiltä, mutta on aika.. hyvää. Sekä suklaa-taikinaan, että päälle tuli kurpitsasosetta. Lisäsin soseeseen vielä cashew-pähkinää, jotta siitä tulisi kermaisempaan. Mausteiden ja sokerin kanssa soseesta tuli aika maistuvaista hilloa.

Kurpitsa-hillo
2 dl kurpitsasosetta
n.1 dl (liotettuja) cashewpähkinöitä
1 dl ruskeaa sokeria
kanelia
inkivääriä
ripaus muskottipähkinää
pikku ripaus maustepippuria
1 rkl maissitärkkelystä

Suklaa-kakkunen
150 g tummaa suklaata
1 1/2 dl kurpitsasosetta
3/4 dl (liotettuja) cashewpähkinöitä
100 g margariinia (öljy käynee myös)
1 1/2 dl ruskeaa sokeria
2 dl jauhoja (käytin puolet  tattarijauhoja terveyden vuoksi ja puolet vehnäjauhoja)
1/2 dl maissitärkkelystä
2 (kukkurallista) rkl tummaa kaakaojauhetta
vaniljasokeria

Kurpisasoseeseen kannattaa ensin sekoittaa ja soseuttaa cashewpähkinät sekaan. Sitten osaan sosetta sekoitetaan sokeri ja mausteet - ja maistellaan sopivaksi, lisätään maissitärkkelys, että hillo ei valu.
Kakkusen teko kannattaa alottaa suklaan sulatuksella. Tai ensin kannattaa sulattaa margariini. Margariinisulaan sekoitetaan kurpitsasose ja sokeri, sekoitetaan vähän ja lisätään yhteen sekoitetut kuivat aineet. Lopuksi sekaan sotketaan suklaa ja käännellään sekaisin. Kaavitaan taikina vuokaan ja sitten kurpitsahilloa päälle. Vähän voi suklaataikinaa ja kurpisaa sekoittaa keskenään; painella ikäänkuin limittäin. Paistetaan n. 30 min 180 C. Tosi hyvää heti ja seuraavanakin päivänä. Hyvää kahvia seuralaiseksi.


8. marraskuuta 2015

Piristävä kurpisakeitto


Olenhan minä taas lähes melkein ajankohtainen, tämän kurpitsakeiton ja kierosilmäisen kauhean hämähäkin kanssa.. No, kyllähän kurpitsakeittoa voi lusikoida pitkin sateista marraskuuta.

Kivaa kun on taas kurpitsa-aika. Kurpitsa on vähän sellainen eksoottinen lisä talven ruokavalioon niiden kovin tavanomaisten juuresten rinnalle. Taipuu moneen, säilyy hyvin - ja väri!

Minulla oli käytössä Hokkaido-kurpitsa. Se on vähän ehkä kuivakka, mutta sopii hyvin vaikka sosekeittoon, kuten tässä. Makuina tässä tavoiteltiin sellaista sitruksista pirteyttä inkivääristä ja limestä ja ruokaisuutta punaisista linsseistä. (Eli oikeastaan aika samalla kaavalla kuin aikaisempi lanttukeitto)

1/2-1 noin keskikokoinen kurpitsa
n. 1 valkosipulin kynsi
n.1 cm inkiväärin pala
(tuoretta) chiliä maun mukaan
öljyä
vettä, että kurpitsanpalat peittyy
2-3 dl punaisia linssejä
suolaa
1 limen mehu (ja kuorta)

Kuoritaan ja pilkotaan kurpitsa ja tietysti siemenet pois. Kuullotetaan pieneksi pilkottuja inkivääriä, valkosipulia ja chiliä ja kurpisanpaloja öljyssä 5-10 min, sitten kaadetaan vettä, että kurpitsat peittyvät. Annetaan kiehua alhaisella lämmöllä 10-15 min, lisätään huuhdellut linssit ja  puolen limen mehu, keitellään vielä n. 10 min. Soseutetaan ja lopuksi lisätään loput limestä. Ja suolaa maun mukaan.

Välttämätön annos keltaa kontrastiksi tämän ajan siniharmaudelle.

2. marraskuuta 2015

Miten herätettäisiin ihmisten empatia (tuotanto)eläimiä kohtaan eli miten muutetaisiin kaikki lihansyöjät kasvissyöjiksi?

Kylläpä minä nyt olen ajankohtainen, kun puhun eläinten kohtelusta just silloin kuin muutkin! (Tosin voi olla, että tässä tekstin muokkauksessa menee niin kauan, että muualta mediasta asia jo kerkeää unohtua...)
Mutta siis, Eläimet yhteiskunnassa-kirjan innoittamana aloin miettimään, miten sitten vaikutettaisiin ihmisten mielipiteisiin - että kaikki tulisivat empaattisimmiksi eläimiä kohtaan, että kaikki lihansyöjät alkaisivat kasvissyöjiksi? (Jos se nyt on (ainoa) oikea ratkaisu, tätä voisi pohtia myöhemmin..)

Yksi keino mielipiteiden muuttamiseen (vai arvojen muuttamiseen, ihmisten herättelyyn, toimintaan?) on tietysti asian pitäminen esillä, tuomalla se julkisuuteen, silmiemme eteen (mieluiten kai kuvina, ne ovat varmaan tehokkaampia, nopeampia,  vaikuttaija kuin teksti?), niinkuin tässä meneillään olevassa teurastamokohussa -  ja aiemmissakin maatilojen salakuvakohuissa. (Eläimet yhteiskunnassa kirjassa oli pohdiskelua myös näistä kohuista ja äänessä myös eräs salakuvaaja - kuin myös sala (?) kirjoittaja. Jotka molemmat mielenkiintoisesti pohtivat raakuuksien jatkuvan näkemisen vaikutusta itseensä).

Kauheat kuvat aiheuttavat reaktioita. Yksittäisillä ihmisellä herää kauhistumisreaktio, empatia. Jopa viranomaiset ovat nyt kauhistuneet ja lähettäneet tarkastajat teurastamoihin, tai poliisit (esim.). Samoin kauppa (täällä) puuttuu asiaan - meidän kauppamme ei halua näin kuollutta lihaa. Hyvä tietysti, että jotain tapahtuu - ehkä kauhea toiminta loppuu, vähenee, esim vaikka eläinten lyöminen. Toisaalta tavallaan tässä kohussa ulkoistetaan kuitenkin syy jonkun muun harteille: me emme tilanneet tällaista lihaa, meidän sääntömme eivät salli tällaista kohtelua - että meillä on ihan hyvät säännöt, mutta yksittäiset ilkimykset ovat poikenneet meidän hyvistä säännöistä. Että olisi kyse yksityiskohdista, jotka jossain paikoissa menenvät väärin, mutta perusperiaatteiltaan homma on ok, eläinten hyväksikäyttö näillä tavoilla ja mittakaavassa sinänsä on ok.

Kuitenkin salakuvauksen ja ruman totuuden paljastamisen perimmäinen tarkoitus lienee kyseenalaistaa koko systeemi, esittää että se on kokonaisuudessaan huono. Että tällaista tapahtuu kaikkialla, koko ajan, eikä vain yksittäisissä paikoissa. Että tällaisista paikoista meidän lihamme tulee, eikä vain joidenkin toisten liha. Keskustelussa vain nopeasti käännetään asia niin, että on kyse poikkeuksista. (Tästä puhuttiin myös kirjassa - ehkäpä kohta alan puhua Kirjasta, kun vetoan siihen niin usein:). Mutta vaikka suuria systeemisiä muutoksia ei tapahtuisikaan nyt - ihmiset eivät edelleenkään taida kyseenalaistaa lihansyöntiään, eivätkä tavallaan ota osaa syyllisyyttä omaan niskaansa - ehkä tallaisten kuvien jatkuva esilläpito tekee silmien sulkemisen mahdottomaksi. Ehkä jossain vaiheessa meidän on myönnettävä, että me tiedämme ja me olemme osallisia. Ehkä siitä lähtee muutos?

Mutta tuli myös mieleen, että mielipiteisiin vaikuttaminen on myös mahdollista mukavalla tavalla - tästä todisteena mainokset ja mainontaan käytetyt miljardit. Mainoksilla meidät saadaan haluamaan mitä tahansa - miksi ei siis sovellettaisi sitä hyvään ja tehtäisiin kasvissyönnistä pop. Tai no, näinhän on pitkälle käynytkin; vegaaniushan on muotia, se vain ei ole yksittäisen mainostoimiston luomus vaan yksittäisistä langanpätkistä koostuva - ja kasvava, toivottavasti - ilmiö. Jos veganismi ei olisi niin pinnalla- ja tavallaan tiedostavan, ajan hermolla olevan ihmisen valinta, olisinkohan minäkään trying-be- vegaani? Muistan, että samanlaista oli  aikoinaan kasvissyönnin aloittamisen kanssa; se oli silloin in (ja silloin "kettytytöt" pitivät melua turkistarhoista). Me, ainakin minä, olen aika narussa vietävä pässi, vaikka kuvittelenkin olevani aika viksu. Mutta saataisiinko raavaat urootkin kiinnostumaan kasviksista mainonnan avulla - tekemällä siitä trendikästä? Tai oikeastaan: mitä sen pitäisi olla, että epätrendikkäätkin innostuu?

Toisaalta, siirtyminen kasviksiin voi tapahtua myös ihan toisia reittejä. Nyt on myös kohistu makkaroiden ja pekonin laitosta todennäköisesti syöpää aiheutatvien aineiden listalle, yhdessä mm. tupakan kanssa(esim. täällä). Ja samaanaikaan uutisoitiin lasten saavan jo liikaa proteiinia lihasta ja maidosta (esim. täällä). Ja ylipäänsä tieto kasvistensyönnin terveysvaikutuksista ja lihansyönnin vaaroista lisääntyy. (Harmi vaan, että samalla suositelleen valkoisen lihan käyttöä, minkä senkin tuotanto on kaukana eettisestä.) Ehkäpä ruokamuutos tapahtuukin omasta terveydestä huolestumisen kautta? Onko sillä väliä? Jos suhde eläimiin ei oikeasti muutu? Tai voisiko ollakin niin, että ensin muuttuu toiminta: lopetan lihansyönnin, ja vasta sitten asenne: kylläpä eläimiä kohdelleen kurjasti. En minäkään tätä kirjoittaisi, jos olisin vannoutunut lihansyöjä. Voisiko olla niin, että ihminen tuntee sisäsyntyisesti aina huonoa omaatuntoa eläinten syömisestä (siksi vahvat puolustusreaktiot, kun lihansyöntiä kyseenalaistetaan)? Kyllähän me kaikki ainakin lapsena jossain määrin suhtaudumme eläimiin myötätuntoisesti? Jännittävä ajatus...

Tämä kyllä on mielenkiintoinen aihe, aion vielä kaivautua syvemmälle: mitä (yletön) lihansyönti oikein on, mitä se edustaa, mitä arvoja siihen liittyy - ja jos nämä tiedetään, olisiko siitä apua käytäntöjen muuttamisessa?




28. lokakuuta 2015

Kirjaintoilua: Eläimet yhteiskunnassa

Asiaa: luin kirjan. Sain pohdiskeltavaa.

Kirja oli Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittama Eläimet yhteiskunnassa,  joka on kokoelma esseitä eläimistä ja niiden roolista ihmisten yhteiskunnassa. Monesti ihminen määrittää eläimille roolin ja rajat, mutta harvemmin tulee ajatelleeksi, että myös eläin vaikuttaa aktiivisesti ihmisten yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Kirja on virkistävä sekoitus eri näkökulmia yhteiskunnalliseen eläimeen ja pohdiskeltavana eläimenäkin esiintyy eri lajien edustajia pohjantikasta susiin ja lehmistä delfiineihin. Ehkä yllättäen kirjan konservatiivisin kirjoitus oli eläinten hyvinvoinnin asiantuntijan essee, jossa eläinten hyvinvointi oli lähinnä sen pohtimista, miten eläinten elämä - ja kuolema olisi vähemmän ikävää.

Kirjan muut artikkelit tuulettivat enemmän perinteisiä eläimen näkemisen ja hyödyntämisen tapoja ja pohtivat eläinten hyväksikäytölle antamiamme perusteita/oikeutuksia. Eikä kirjassa aina edes puhuttu hyväksikäytöstä, eräässä artikkelissa pohdittiin kuinka eläin - tikka - itseasiassa vaikuttaa aktiivisesti, omilla olemassaolon tavoillaan, tikasta tehtyihin kuvauksiin tieteessä ja runoudessa. Tämä sai ajatukset karkaamaan käymättömille poluille: kuinka eläimet vaikuttavat ja muokkaavat meidän kultuuriamme, kuinka olemme rakentuneet eläinten (ja muun luonnon) ympärille ja mukaan loppujen lopuksi; väistellen sen tarjoamia vaaroja ja hyödyntäen meille tarjottua hyvää - auttaisiko tällaisesta näkökulmasta katsominen asettamaan meidät paremmin osaksi muuta luontoa, paremmin sopimaan muiden eläinten joukkoon - ja viimekädessä suhtautumaan kehittävämmin muihin eläimiin/ympäristöömme?

Hups, ajatus karkasi, minun piti kirjoittaa ihan muusta. Nimittäin filosofi Elisa Aaltolan esseestä, joka ehkä  ajattelutti, ja ihastutti, eniten. Aaltola pohtii esseessään kuinka ihmiset haluavat olla näkemättä toisten, tässä tapauksessa eläinten, kärsimykstä ja kaltoinkohtelua ja kuinka ihmisen silmät saataisiin aukenemaan noille toisille. Teksti syyllistää; lähes jokainen meistä osallistuu ja siksi jokaisella meistä olisi velvollisuus tehdä jotain, parantaa, mutta jotenkin se samalla tekee sen niin miellyttävästi - tai vastaansanomattomasti - että, ainakin minulle tavanomaista, puolustusreaktiota ei nouse. Näin ainakin itse koin.

Nykyisenkaltaiset eläimiin kohdistuvat raakuudet - eli tavanomainen eläinteollisuus - mahdollistuu kauheudestaan huolimatta sillä, ettemme halua nähdä ja tietää tai emme halua tunnistaa, tai tunnustaa,mitä meidän mielihalumme aiheuttavat niille, joiden vaikka liha on halujemme kohteena. Emme halua tunnistaa tekojemme seurauksia, vaikka ne tiedämmekin, elämme itsepetoksessa. Samaan aikaan rakastamme eläimiä valtavasti. Paremmin sanottuna: "Samanaikainen rakastaminen ja tappaminen nivoutuu osaksi ... itsepetosta. Tappaminen kadottaa merkityksensä: se ei ole tietoisen, tuntoisen elämän poisottamista, vaan itsessään huomaamaton tapahtuma rakastamisen ja lihapaketin välillä. Sen tiedetään tapahtuvan - totta kai me kaikki tiedämme sen tapahtuvan - mutta sitä ei nähdä sellaisenaan, sen luonnetta ei huomioida. Se sysätään kauas ja sen taustalla häämöttävä raadollisuus desinfioidaan näkymättömäksi. Yhden broileriaterian hinta - teurastukseen päättyvä elämä kaoottisessa, ahtaassa, ammoniakin täyttämässä tilassa, vailla mahdollisuuttaa toimia oman luonnon mukaan, nokittuna ja stressattuna, usein kivuliaassa epämuodostuneeksi jalostetussa ruumiissa - ohitetaan, jotta 'normaalius' ja rutiini voisivat jatkua." Virkistävää Aaltolan, ja monissa muissakin kirjan esseissä, olikin myös sanojen kaunistelemattomuus puhuttaessa eläinten hyödyntämisestä: lihansyönti vaatii todellakin tappamista.

Lihaa syömättömänä voisin tavallaan pestä käteni, mutta toisaalta en voi, olen passiivinen sivustakatsoja, joka ei tee muuta kuin jättää pihvin pois omalta lautaseltaan (plus ruokkii kissojaan sillä pihvillä. Kuvainnollisesti siis.) Aaltola toteaakin, että moni kasvissyöjä ikäänkuin häpeilee omaa valintaansa, ja kokee ettei halua tuputtaa omaa näkemystään ja samalla puuttua -  ja tuomita - toisen asioihin ja toisen tapaan elää. Halu olla hyväksytty ja kuulua joukkoon on suurempi kuin halu vaikuttaa. Näin huomaan toimivani itsekin; kylässä en vaadi vegaanista ruokaa, kun se aiheutaisi ylimääräistä vaivaa, ulkomailla säästän kanssakumppania - ja ravintolan kokkia?! olemalla vähemmän tarkka syömisten suhteen. Enkä tosiaankaan tee selväksi perusteitani lihattomuudelle; vetoan vain makuseikkoihin - mikä sekin on totta - mutta pitäisikö myös eläinten hyväksikäytön kritisointi tuoda rohkeammin esiin?

Elisa Aaltola ehdottaa uudenlaisen eläinsuhteen yhdeksi lähtökohdaksi empatiaa, toisen eläimen kohtaamista ja sen yksilöllisyyden tunnustamista."Kun me näemme sian pelon ja kun tuo pelko on hetken ihollamme, olemme me samalla - ainakin tuossa hetkessä - kyvyttömiä sivuuttamaan sian kokemuksen niiden erilaisuudesta ja erillisyydestä riippumatta." Usein eläinten (tai ihmisten) julman kohtelun mahdollistaa niiden näkeminen vain joukkona, lajina - tai hyötyluokkansa - edustajina, ei yksilöinä. Jo tavallaan eläin sanan käyttö niputtaa erilaiset lajit ja yksilöt yhdeksi massaksi, josta yleensä vain ihminen saa eri nimen, ainostaan ihminen on tarpeeksi arvokas nähtäväksi omalla nimellään? Jos kohtaisimme kanan yksilönä - ja tutustuisimme siihen kanana - pahan tekeminen sille olisi vaikeampaa - tai silmien sulkeminen siltä, että kanalle tapahtuu pahoja asioita.

Empatialle avautuminen puolestaan vaatii pysähtymistä ja toisenlaisesta näkökulmasta katsomista, ihmisekeskeisyydestä luopumista. Tässä aidot avoimet kohtaamiset muiden kanssa ovat ensiarvoisia - esim. lemmikkien "omistaminen" on tässä mielessä kannustettavaa. Mutta toisaalta siinä piilee vaara; jos ei osaa olla kriittinen oman empatiansa kanssa, voi sitä harjoittaa helposti vain vaikka tiettyjä yksilöitä tai vain tiettyjä, kivoja ja söpöjä, ryhmiä kohtaan. Monestihan hyvin eläinrakkaatkin ihmiset, jotka tekisivät koiransa (tai kissansa) eteen mitä vain, unohtavat marketin leikkelehyllyllä tuntea eläinrakkautta sikaa kohtaan. Miten käytännössä herätellä ihmiset tuntemaan ja havahtumaan kanan kärsimyksiin - tai ylipäänsä sen elävyyteen, olemassaoloon, kanan minuuteen, suuremassa mittakaavassa?

Lopuksi, kirjassa oli eräs lause, joka oli sellainen, että haluaisin laittaa sen taskuun, ja vilkaista sitä aina välillä epäröinnin hetkellä. Ja jonka haluaisin myös ojentaa marinoitujen kanafileiden hyllyllä aprikoiville syöjille (,jos se ei olisi/vaikuttaisi/tuntuisi niin omahyväiseltä ja tekopyhältä). Niin se lause, ajatus:  Miksi tuottaisimme kärsimystä toisille olennoille, jos ei ole pakko?

Niin ja P.S. suosittelen kirjaa.

23. lokakuuta 2015

Hyvää syystä! Ja kaalilettuja!

Ja hupsis - blogitauko vähän venähti kun kesätyöelämä vei mennessään (ja muu hauskanpito). Mutta nyt syysmyrsky ulvoo ja sade vihmoo ja minulla on aikaa keskittyä ruuanlaittoon ja sen pohdintaan. Tai no, pohdintaa ruoka aiheutti kovasti kesälläkin: mitä ihmettä tänään keksisi ruuaksi.. Nyt sen sijaan aivot surraavat kaikenlaisista lennokkaista pohdinnoista ylikierroksilla, joten luvassa tiukkaa asiaa, tai ainakin paljon toisaalta-toisaalta vääntelyä...

Mutta jottei tarviisi pitkiä ja huteria aasinsiltoja aina rakennella, ajattelin, että  reseptien (olisiko kokeiluihin yllyttävä ainesosaluettelo parempi sana minun tapauksessa?) olisi hyvä olla ihan itsekseen ja pohdintojen erikseen toisella sivulla, eihän niillä oikeasti paljon ole tekemistä toistensa kanssa. (Tai no, ideahan ehkä oli saada jokapäiväinen ruoka paremmin linkittymään ekologisiin ja eettisiin seurauksiinsa.. Ehkä joissain tapauksissa, jos pohdiskelut siis oikeasti liittyvät siihen ruokaan...). Kuitenkin.. haluaisin edelleen tuottaa tällaista keveämpääkin sisältöä.. Tai siis oikeasti minusta on vain kiva ottaa ruokakuvia. Ehkä voisin hankkia sen varjolla kierrätyskeskuksesta jotain kivaa rekvisiittaakin... Toisaalta täytyy myöntää, että oikeastaan uusien ruokakeksintöjen pakkakin alkaa olla aika tyhjä, huomaan kokkailevani jo viimevuoden resepteillä. Mistä oikeat ruokabloggaajat - ja muut -kirjoittajat ammentavat aina uusia ruokia?? Hatunnosto ja kiitos siitä, taas! Onneksi kesältä on julkaisematta muutama kiireisen emännän luottoruoka, jotka sopii hyvin syksyynkin. Tässä niistä ensimmäinen, kaaliletut.


Riittoisuus 3-4 hengelle, jos on myös jälkiruokaa. Aikaa tekemiseen kuluu alle tunti + taikinan lepuutus

n. 1/2 pieni kaali
1/2 l kasvimaitoa, loraus kermaakin sopii
1-2 dl jauhoja
alle 1/2 dl öljyä
suolaa
valkopippuria
öljyä tai margariinia  paistamiseen

Suikaloi kaali mahdollisimman ohuiksi suikaleiksi, sekoita kaalisuikaleitten joukkoon maito ja loput aineet. Anna seistä puolesta tunnista huomiseen (sitä parempia, mitä kauemmin). Paista (lettu)pannulla keskilämmöllä molemmin puolin kullan ruskeiksi. Lisäkkeeksi sopii kikiherne-tomaatti-kapris-salaatti:

2 dl kikherneitä
2 tomaattia
kapriksia
punasipuli

kastike:
loraus balsamico-etikkaa
loraus öljyä
kukkurainen tl hunajaa
suolaa
pippuria

Kikherneet ja sipulisilppu voisivat kylpeä hetken kastikkeessa. Sitten lisätään joukkoon pilkotut tomaatit ja kaprikset. Thats it!



22. huhtikuuta 2015

Lemon curd -torttua ja maailmantuskaa


Jälkkärinä on (melko) vegaaninen lemon curd-torttu, resepti on lopussa, koska ensin pitää vähän miettiä.

Tuskailin taas kerran, että: voi voi, mihin tämä maailma on menossa ja saadaanko ikinä aikaiseksi mitään korjausliikkeitä, kun demokraattinen päätöksenteko on niin hidasta. Ensin huolestuneet kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ja tutkijat huolestuvat jostain ja alkavat puhua, että tämä ja tämä asia aiheuttaa ihan pian suurta tuhoa ja se pitäisi kieltää. Asiasta tehdään tutkimuksia, että kyllä, tämä on ongelma ja ehkä pitäisi osittain kieltää. Tehdään lisää selontekoja ja skenaarioita kiellon vaikutuksesta ja annetaan virkamies-suositus, että kenties olisi hyvä vähän rajoittaa, ja rajoittamisen seuraukset olisivat nämä ja nämä (inspiraationa tähän asti tämä raportti, jossa pohditaan maatalouden ilmastopäästöjen  vähentämistä mm. lihan syönnin vähentämisellä ja sen vaikutuksia Suomessa). Rustataan lakialoite, jossa ehkä vähän suositellaan kansalaisille vähentämistä. Ja sitten lakialoite äänestetään nurin, kun ne ja ne suuttuisivat vaalien alla liikaa...

Olkoon esimerkkinä vaikka kasvisruokailun lisääminen (tai oikeastaan lihansyönnin vähentäminen), joka olisi meillä rikkaissa maissa hyvä ratkaisu vähän moneenkin ongelmaan. Miksei voida vaan säätää lakia, että vaikka lihaa saa tarjota ruokapaikoissa vaan kerran viikossa? Edes valtion ruokapaikoissa? Tai lihalle korkea hiili tms. vero? Diktatuurissa olisi etunsa.. ? Demokratiassa pitää ottaa huomioon niin montaa asianosaista ja mahdollista suuttujaa/kärsijää, että päätökset ovat monesti ympäripyöreitä ja ainakin toivottoman hitaita... Ja jos vielä lisätään koko maapallo ja kaikkien maapallon osapuolien yhteinen sopiminen - voiko mistään tulla ikinä mitään? (Inspiraationa oli tämä raportti, jossa pohditaan maatalouden ilmastopäästöjen  vähentämistä mm. lihan syöntiä vähentämällä ja sen vaikutuksia Suomessa.)

Vai? Sillä onhan monia asioita saatu parannettuakin, vieläpä ihan maapallon tasolla? Kuka enää muistaa happosateet? Ai mitkä? Tai otsoniaukon? Niin, ei kukaan, koska asioihin saatiin tartuttua ja sovittua yhdessä kielloista ja rajoituksista ja ongelmat saatiin korjattua, tai ainakin ollaan matkalla parempaan suuntaan.. Suomessa laulujoutsen oli uhanalainen - ei ole enää, koska se suojeltiin. Muita esimerkkejä on vaikka järvien ja jokien parantunut tilanne Suomessa ja Euroopassa, monien vaarallisten torjunta-aineiden (esim. DDT) kieltäminen, suojelualueet, jotka kattavat maailman maa-pinta-alasta kymmenesosan (lisää onnistumis-esimerkkejä esim. täältä). Lisäksi joka puolella ja koko ajan tehdään työtä, joka johtaa pieniin parannuksiin; istutetaan puita, kierrätetään paperia, suojellaan tiikereitä ym.

Varmasti ennen vaikka CFC-kaasujen tai joutsenen metsästyksen kieltämistä on ollut maailmantuskaa ympäristöhuolestujien mielessä; eihän tästä tule mitään, kukaan ei tee mitään, ja ainakaan ei tarpeeksi ja tarpeeksi nopeasti. Ja toisaalta vastustajat ovat kiristelleet hampaitaan, kun kieltoja/rajoituksia on vihdoin tullut. Mutta sitten on vaan sopeuduttu uuteen tilanteeseen, kehitelty jotain uuttaa, liiketoimintaa, tekniikkaa, metsästettävää, vihattavaa... Ja on sopeuduttu niin hyvin, että kuka enää haluaisi eroon laulujoutsenesta ja...vaikka sudesta? (No, ehkä aina ei ole, vielä, ihan onnistuttu loppuun saakka... )

Tietenkään ei ole mikään peruste, että kun ennenkin on asiat ratkaistu, kyllä ne nytkin ratkaistaan. Ja toisaalta, ovatko nykyiset ongelmat niin isoja ja vaikeita, että meillä on edessä isommat haasteet kuin koskaan aiemmin? Ainakin meitä on enemmän, joilla on luonnon/ympäristön kanssa/kannalta ristiriitaisia tavoitteita ja tarpeita... Mutta toivoa menneistä onnistumisista kuitenkin saa.

Toisaalta onnistumisten takana ei ole ainostaan politiikka ja lainsäädäntö ja kiellot. Taustalla on myös tekniikkaa ja sen kehittymistä - ennen ja jälkeen päätösten. Jos on jo olemassa korvaavaa tekniikkaa, on varmasti helpompi kieltää joku vahingollinen tekniikka.Toisaalta ihmisten asenteet, yleinen ilmassa leijuva ilmapiiri vaikuttavat päätösten syntyyn, ja toisaalta asenteet muuttuvat päätösten jälkeen. Ehkä nytkin, kun vaikka ihmiset ajattelevat yleisesti, että esim ilmastonmuutokselle tarttis tehdä jotain, mutta eivät kuitenkaan useinkaan tee sitä henkilökohtaisessa elämässä - mutta ehkä se asenne/ajatus vaikuttaa lopulta ilmastomyönteisten lakien syntyyn. Ehkä me salaa kaipaammekin hallinnolta selkeitä ohjeita, kieltoja, rajoja: valtion laitoksissa tarjotaan vaan kasvisruokaa ja lihaa saa ostaa kortilla kerran viikossa? (Olisi kyllä oikeastaan aika ihana ajatus, jos joku valikoisi minun puolestani esim. kauppaan vain ympäristöystävällisiä/muita hyviä tuotteita, eikä tarvitsisi joka kerta tehdä itse sitä valintaa...) Ja tietysti, markkinoinnilla ja mainonnalla on asenteisiin valtava valta; mikä on in missäkin valtakunnassa.

Hajatelmia. Mutta kyllä onnistumisten miettimisestä saa puhtia: kyllä tää ihmiskunta vaan on hieno, yhdessä me vielä nääkin asiat ratkaistaan... Pitäisikö onnistumisista puhua enemmänkin? Saisiko niistä suuntaviivoja nykyisiiin ratkaisuihin? Pitäisikö analysoida enemmän onnistumisten anatomiaa? Vai tuudittaisiko onnistumisista puhuminen meidät liikaa toimettomaan tyytyväisyyteen: kyllä asiat ratkeaa, kun on ennenkin ratkenneet? Ehkäpä tässä(kin) sopiva positiivisen ja negatiivisen tasapaino on hyväksi - eli siis realismi.

Tässä kakussakin on (oli, saattaa olla, että tein sitä jo pääsiäiseksi:), melkoisen täydellinen makeuden ja sitruunaisen kirpeyden tasapaino. 

(Melko) vegaaninen lemon-curd torttu

Lemon curd - alkuperäinen ohje täältä.

4-6 sitruunan mehu (reilu 1 dl) ja suunnilleen yhtä monen kuori (makuasia, minusta enempi parempi)
2 rkl kookoskermaa (sitä kookosmaitopurkin kiinteää osaa)
1 1/2-2 dl sokeria (käytin tummaa ruokosokeria)
reilu 2 rkl  maissitärkkelystä
2 rkl margariinia
ripaus suolaa

Raasta sitruunoista keltaista kuorta maun mukaan (1 tl-1rkl tai enemmän) ja purista sitten mehut. Laita mehuista suurin osa kattilaan, mutta säästä tilkka suurusteeseen (sekoita maissitärkkelys sitruunamehutilkkaan ja sekoita juoksevaksi). Lisää sokeri ja suolahippu ja raastetut kuoret kattilaan ja anna kiehahtaa. Lisää sitten palasina kookoskerma ja margariini ja sitten suuruste yhtenä nauhana koko ajan hurjasti sekoittaen, ettei tule klimppejä. Keittele hiljaisella tulella n. 10 min. tai kunnes alkaa sakeentua. Anna jäähtyä vähän ja tee sillä aikaa torttupohja.

Pohja (ohjeet aika noin)

4 dl jauhoja + kaurahiutaleita sopivassa suhteessa
1 tl leivinjauhetta
150 g margariinia
1 1/2 dl hunajaa (vegaanisemmin esim. vaahterasiirapppia)
tilkka vettä

Kuivat aineet ja rasva nypitään yhteen ja kun ovat melko murumaisia, lisätään juokseva hunaja (lämmitä kiinteää vähän mikrossa) ja tarvittaessa vähän vettä, että saadaan tehtyä kiinteä taikina pallo, jonka annetaan vähän tasoittua jääkaapissa. Vähän ajan kuluttua taikina tasoittumasta ja painellaan se torttuvuokaan ja esipaistetaan 5-10 min, 200 C. Uunista ulos, sitruunatahna päälle, halutessaan voi koristaa sitruunoilla ja sokerilla. Jatketaaan paistamista n. 20 min., tai kunnes kypsä (oikeesti en kyllä yhtään mitannut aikaa...). Parhaimmillaan jäähtyneenä, mutta tuoreena, ehkä (kaura)jäätelön kanssa. Sitruunaista!

Mitähän sitä sitten söisi?

15. huhtikuuta 2015

Lanttusosekeitto

Huh, vähän pitkä aika, ennenkuin sain aikaiseksi lounasta, mutta tässä se vihdoin on. Tästä olen vähän ylpeä, on ihan oma kehittelemä resepti ja vieläpä hyvää - lantusta.




Mitähän siihen sitten tuli?

2 isoa lanttua
n. 3 porkkanaa
1,5 dl punaisia linssejä (valkoiset pavutkin käy)
1 sipuli
1 valkosipulin kynsi
puolikkaan peukalon kokoinen inkivääripala
maun mukaan chiliä
1 sitruunan mehu
öljyä ja vettä
suolaa ja pippuria

Pilkotaan lantut ja porkkanat reiluiksi paloiksi, samoin sipuli ja valkosipuli ja inkivääri vähän pienemmiksi. Kaikki kattilaan, öljyä ja chiliä päälle ja vähän kuullotellaan. Sitten puolen sitruunan mehu (appelsiinin mehuakin voisi kokeilla) sekaan ja vähän aikaa, lopuksi vettä, että kasvikset melkein kokonaan peittyvät. Keitetään n. 20 min., lisätään sitten huuhdellut linssit ja keitetään vielä kymmenisen minuuttia. Soseutetaan, maustetaan toisella puolikkaalla sitruunan mehua ja suolalla ja pippurilla ja herkutellaan. Raikkaan veden kanssa.

Kun keitto on lusikoitu ja vesi kulautettu onkin hyvä jatkaa ruuantuotantoon ja veteen liittyviä pohdiskeluja, tänään veden vähyyden ja riittävyyden näkökulmasta.

Aina välillä kohutaan maailman veden riittävyydestä ja ennustetaan, että vesi tulee olemaan seuraava öljy, jonka hallinnasta käydään seuraavat sodat. Nytkin aihe on meilläkin ajankohtainen, tai näkyvä; Kalifornian kuivuus. Tosin monille maapallon ihmisille vastaava on ihan arkipäivää. Mistä sitten on kyse ja miksi vesi ei riitä? Ja mitä voitaisiin tehdä?          

Vettä ei kulu niinkään tuhlailevaan suihkussa käyntiin, vaan suurin osa ihmisen käyttämästä vedestä menee ruuan tuotantoon.  Jokaisen lautasella on siten monta kertaa enemmän vettä kun mitä ruoka itsessään sisältää; keskimäärin päivän aikana tulee käyttäneeksi 2000-5000 litraa vettä ruuan mukana. (Vrt. juotu vesi 2 l ja kotitalouskäytössä n. 150 l). Tämä tuhlailevuus on sikäli luonnollista, että se johtuu pitkälle kasvien ominaisuuksista; ne pitävät yllä enemmän tai vähemmän jatkuvaa vesivirtaa lävitsensä, ottaen vettä maasta ja haihduttaen sitä ilmaan. Ilmasta vesi sataa aikanaan alas, mutta ei välttämättä samalla paikalla, jolloin paikallisesti voi syntyä vesipulaa, kun otetaan varastoista enemmän kuin sataa tilalle. Periaatteessa maapallolla on vettä kaikille riittävästi, mutta se on jakautunut paikassa, tai ajassa,epätasaisesti. Ja usein kuivuutta esiintyy seuduilla, joilla asuu paljon ihmisiä ja on paljon viljelyä, koska olosuhteet muutoin ovat hyvät; lämpöä ja aurinkoa.

Suomessa ei varsinaista vesipulaa ole; joskin ajoittain voi täälläkin esiintyä sateen vähyyden aiheuttamaa kuivuutta. Vesivarastoissa, pinta- ja pohjavesissä, vettä kuitenkin on. Mutta me, suomalaiset, kulutamme paljon vettä muualla, mm. syömämme ruuan mukana; meillä on iso vesijalanjälki muualla maailmassa. WWF Suomen kansallisen vesijalanjälkiraportin mukaan lähes puolet suomalaisten vesijalanjäljestä tulee ulkomailta ja suurin osa jäljestä on peräisin ruuasta.

Liha ja maitotuotteet ovat suurimmat yksittäiset vesijalanjäljen muodostajat (yksinkertaisesti siksi, että lihan pitää kasvaakseen syödä valtavasti kasveja), kasviksilla on paljon pienemmät jäljet. Poikkeuksen muodostaa puuvilla, jolla on toiseksi suurin jalanjälki naudanlihan jälkeen. Globaalisti suuret vesijalanjäljet on esim. mausteilla, öljyillä, kahvilla, kaakaolla, pähkinöillä ja pavuilla, per kg tuotetta ja pienimmät jäljet on vihanneksilla, juureksilla, hedelmillä ja viljoilla. Toisaalta lautasella - ja globaalissa viljelyssä, esim. mausteiden jälki on pieni koska niitä käytetään niin vähän ja suuri osa maailman vesivaroista menee vehnän, maissin, riisin ja soijan kasvattamiseen - koska niitä kasvatetaan ja käytetään niin paljon.

Kasvin suuri vedenkulutus ei ole se ongelma, vaan se, missä ja miten kasvi on tuotettu; kuivilla alueilla käyttäen väheneviä sinisen veden (pinta-ja pohjavedet) varastoja vai joka tapauksessa lankeavaa (vihreää) sadevettä. Suurin osa maailman viljelystä on sadevettä hyödyntävää, eikä se aiheuta, periaatteessa, veden määrään vähenemistä. Kastelluilta alueilta tulee kuitenkin suhteessa alaan enemmän ruokaa kuin sateen varaisesta viljelystä. (Siksi periaatteessa kastelu onkin suositeltavaa, sillä se lisää satoja, mikä on tarpeen nälkäisemmässä maailmassa.) Ongelma on, että  paikoin kasteluvettä käytetään kapasiteettiin nähden liikaa.

Globaalisti eniten kasteluvettä käytetään Indus ja Ganges jokien valuma-alueella; 25 % kaikesta maailma kasteluvedestä. Alueella onkin vakavaa vesistressiä. Siellä viljellään mm. puuvillaa, vehnää, riisiä, maissia ja sokeria. Muita jokien valuma-aluita, joissa käytetään paljon kastelua on esim. Niili, Mississippi, Murray Australiassa. Euroopassakin on vesistressattuja alueita, erityisesti Etelä-Euroopassa: Espanjassa ja Portugalissa, mutta jopa Keski-Euroopassa. Kaikista näistä tuodaan ruoka-aineita myös Suomeen, joten niiden vesistressi on meidänkin asiamme.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Itse ajattelin, että tämä olisi tärkein syy suosia kotimaisia tuotteta: ettei vie vettä kuivuutta kärsiviltä alueilta. WWF:n raportissa ei kuitenkaan suositella minkään tuotteen tai maan tuotteiden välttelyä, perusteluna on, että se, onko viljely vedenkäytöllisesti kestävää, on riippuvainen niin monista tekijöistä, että kuluttajan on vaikea/mahdoton sitä tietää; se voi riippua käytetyistä viljelytekniikoista, kasvukauden ja sateisuuden ajoittamisesta ym. Lisäksi tuotteilla on merkitystä alueiden ekonomialle ja talouskasvun myötä olisi (periaatteessa) mahdollista parantaa vaikka kastelumenetelmiä. WWF suositteleekin ennemminkin vaikuttamista kansalaisena ja tiedostamista - ja tiedostamisen jakamista eteenpäin.

Positiivista tässä onkin, että vedenkäytön tehokkuus riippuu enemmän viljelyteknisistä asioista kuin paikallisesta säästä, joten kaikkialla olisi mahdollista tehostaa vedenkäyttöä kestävälle tasolle. Tehokkaammat (vähemmän kastelevat) kastelumenetelmät, maan vedenpidätyskyvyn lisäys, maan lannoitus, sopivat viljelykasvit ovat esimerkkejä keinoista. Toisaalta sateenvaraista viljelyä olisi mahdollista ja tarpeen tehostaa huomattavasti, jolloin paine kasteltuja alueita kohtaan helpottaisi. Sen sijaan, että keskityttäisiin pelkäämään vesisotia, pitäisi laittaa voimat parannuksiin ja kehittämiseen. Kuluttajalla ehkä tässä on vähän suoraa tehtävää - paitsi, jos mahdollista tukea hyviä käytänteitä. Vaikka ostamalla luomupuuvillaisen paidan tavanomaisen sijaan: luomupuuvillan tuotannossa tarvitaan - siirtymäajan jälkeen - vähemmän vettä kuin tavanomaisessa, lisäksi siitä ei valu torjunta-aineita vesiin, jotka edelleen aiheuttavat vesien pilaantumista ja sitä kautta vähyyttä.

Lähteet, mm.:

WWF Suomen vesijalanjälki -raportti

Mekonnen, M.M. and Hoekstra, A.Y. (2011) The green, blue and grey water footprint of crops and derived crop products, Hydrology and Earth System Sciences, 15(5): 1577-1600.

Ja huvittuksena kuvitelma,  jos vedestä olisi pulaa täälläkin: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja

1. huhtikuuta 2015

Vegaani full english breakfast ja ruuan vesistövaikutukset

Pahoittelut, että bloggaamisessa on ollut taukoa; olen vain miettinyt, mitä kirjoittaisin seuraavaksi. (Ja sitten tehnyt vähän tutkimusta; tämä kirjoittaminenhan on kamalan hidasta...)

Ja sitten olen vielä miettinyt sitä, mahdanko olla suutari ilman kenkiä: tajusin, että siitä, kun saarnasin kotimaisuuttaa suosimisen eduista, olen entistä enemmän kokannut kaikkea ulkomaista. Ja siitä kun suosittelin suunnittelemaan ruokaostokset ja kurkkimaan kaappiin, olen käynyt kaupassa ostelemassa mitä mieleen just sillä hetkellä sattuu. Että ups! No vegaani-kokeilua olen sentään jatkanut.. siis noin suunnilleen.. siis ainakin kotona... siis melkein... Äh, ei mennyt sekään ihan putkeen, mutta yritetty on, vähentää. No, riittääpähän kilvoiteltavaa. (Ja minä kun en ole kyllä yhtään kilvoitteleva luonne...)

Mutta mietittyäni (siis sitä, mitä kirjoittaisin seuraavaksi) ajattelin sitten aloittaa sellaisen pienen kirjoitus-sarjan, että miksi minä näistä asioista vaahtoan tai pohdin: mitä pointtii, mitä haittaa, jos syö miten sattuu, siis muille kuin itselle? Tai siis paremmin sanoen: mitä ympäristövaikutuksia ruualla oikein on?

Mutta otetaas ensiksi, aamiaista, että jaksaa. (joka oikeesti oli illallinen; selitys viinipullolle)


Brittein saarille suuntautuneen matkan jälkeen teki mieli fiilistellä matkaa vielä kotona - ja illallisen suhteen laiskotti, niin melko full english evening breakfast vegaanisille ihmisille sopivana. Pekonin ja nakkien sijaan tein kasvispihvejä ylijääneestä hummuksesta - olivat tavatttoman hyviä! (Lyhykäisyydessään resepti: lisää hummukseen sopiva määrä porkkana ja/tai muuta vihannesraastetta, vähän kauramaitoa tms., että tulee notkeeta ja jauhoja, että pysyvät kasassa. Paista öljyssä). (Kirsikkatomaatteja paistoin, että alkoivat poksahtelemaan, vähän sokeria ja suolaa, sieniä paistoin öljyssä kauemmin, suolaa ja sokeria ja pippuria mausteena) Jos tämä olisi aamiainen, sen kanssa pitäisi nauttia runsasmaitoista ja sokerista teetä hölmöstä mukista.

Ja niin taas on kylläinen olo, eettä voi vetäytyä sohvalle fundeeraamaan.. Niin ne ympäristövaikutukset? Suurin osa tulee alkutuotannosta, eli yleensä aina maataloudesta, joten keskityn nyt aluksi maatalouden vaikutuksiin. Siitä, maataloudesta, on päästöjä systeemin ulkopuolelle; vesiin ja ilmaan, se vie (elin)tilaa muulta luonnolta ja vieläpä se huonontaa omaa perustaansa; maata. Seurauksena on pilaantuneita vesiä, ilmaston muuttumista, sukupuuttoja, sivilisaatioiden tuhoja (maan pilaantuminen). Ja ruokaa. Paljon ruokaa. Kaikki ruoka tulee tarpeeseen, mutta voitaisiinko niitä sivuvaikutuksia jotenkin hallita ja pienentää? Lisää haastetta tuo se, että samaan aikaan ruuan tuotantoa pitäisi kasvattaa.

Tarkastellaampa ensin vesistövaikutuksia, jotka ovat ehkä eniten tuttuja/puhuttuja Suomessa. Niissä  on yksinkertaisesti kyse siitä, että pellossa irrallan olevat käyttämättömät ravinteet - typpi ja fosfori, lähtevät auliisti peltoa pitkin virtailevan veden mukaan, joko veteen liuenneina tai maahiukaksten mukana, ja päätyvät sitten vesistöihin. Vähäravinteisissa vesissä ylimääräiset ravinteet otetaan ilolla vastaan ja vesikasvillisuuden ja levien kasvu kiihtyy. Tämä ei kuitenkaan ole toivottavaa ihmisen veden käytön kannalta, eikä myöskään monien vesien vähäravinteisuuteen sopeutuneiden eliöiden kannalta. Meillä ongelma on ennenkaikkea virkistyskäytöllinen (ja ekologinen), mutta muualla myös hengellinen: jos vaikka myrkyllisen sinilevän saastuttamaa vettä käytetään juomiseen tai karjan juottamiseen, se voi olla kuolemaksi.

Vesien rehevöityminen on ongelma kaikkialla maailmassa, paitsi ihan syrjäisimmissä kolkissa, missä ei ole ihmisiäkään. Maailmalla - ja myös osissa Eurooppaa (!!) vesiä likaavat teollisuuden ja yhdyskuntien jätteet (jotka nekin ovat ruuasta peräisin) ja maatalous. Suomessa ja monissa Euroopan maissa teollisuuden ja yhdyskuntien jätevedet puhdistetaan nykyään hyvin, jolloin lähes ainoaksi vesien rehevöittäjäksi on jäänyt maatalous, jonka monista pienistä puroista tulevaa ravinnekuormitusta on vaikeampi hallita ja puhdistaa.

Suuri osa rannikkoseuduista ja järvistä Euroopassa ja maailmalla on rehevöityneitä - tai jopa yli-rehevöitymisen seurauksena osin hapettomia; esim. Meksikonlahti Pohjois-Amerikassa ja Victorian järvi Afrikassa. Meillä täällä murheen kryyninä on Itämeri - ja erityisesti Saaristomeri. Suomen osuus koko Itämeren typpi- ja fosforipäästöistä on 5 ja 7 %, mutta omiin rannikkovesiimme ravinteet tulevat kuitenkin eniten Suomesta. Syy, että juuri Saaristomeri on on rehevöitynyt, on osin sen mataluudessa ja herkkyydessä ja toisaalta maatalousvaltaisuudessa sen valuma-alueella. Valuma-alueella viljellään myös paljon vihanneksia ja eläimiä, joista ensimmäinen tarvitsee paljon lannotteita ja jälkimmäisestä tulee liikaa lantaa. Vihannespellot ovat lisäksi talvella mullalla ja maa alueella on herkästi eroosioituvaa.

Mutta ei hätää, ongelmiin on kuitenkin lukuisia ratkaisu-mahdollisuuksia. Rehevöityneitä vesiä voidaan puhdistaa kasvillisuutta ja kalastoa perkaamalla. Tärkeää on myös vähentää ravinnevalumien määrää. Valumavesiä voidaan puhdistaa eri menetelmillä maataloudessakin; esim. veden virtausta hidastamalla, kosteikkojen avulla ja jopa ojiin laitettavilla suodattimilla (esim.). Tärkeintä olisi kuitenkin estää ravinteita ylipäänsä lähtemästä liikkeelle pellolta. Tämä lienee viimekädessä viljelijänkin tavoite, sillä ravinteiden karkaaminen on suoraa rahan hukkaa. Yksi uusi tekninen mahdollisuus on täsmälannoitus; kone analysoi kasvuston lehtivihreäpitoisuuden mukaan, kuinka paljon mihinkin kohtaan pellolla tarvitaan lannoitusta (esim.). Ideana on, että kun lannoitetaan kasvin tarpeen mukaan, pellolle ei jää sadonkorjuun jälkeen ylimääräisiä ravinteita. Vaikeutena kuitenkin on, että kun sää vaikuttaa kasvien kasvuun ja ravinteiden ottoon ja säätä on vaikeaa ennustaa, joten varuiksi on kuitenkin lannoitettava ekstraa (hyvän sään mukaan), että saataisiin hyvä sato.

Eniten ravinnevalumaa tulee sateisina aikoina ja kun maa on paljas; syksyllä ja keväällä. Ratkaisuksi tähän on keksitty maan kokoaikainen kasvipeitteisyys. Esimerkiksi syksyllä pääsadon jälkeen kylvetyt pyydystäjäkasvit voivat napata pääsadolta käyttämättä jääneet ravinteet talteen. Kevällä ne voidaan sitten muokata ravinteineen takaisin maahan. Myös sänki pitää maata paikallaan ja maahiukkasten mukana olevat ravinteet eivät pääse silloin karkaamaan. Suomessa näkyykin nykyään paljon sänkisiä peltoja syksystä kevääseen.

Siellä missä ihmisen jätökset valuvat enemmän tai vähemmän suoraan vesiin,  niinkin meille ehkä aliarvostettu ja itsestään selvä paikka kuin vessa olisi huippu tärkeä. Vessojen saanti kaikille onkin yksi YK:n maailman parannus tavoitteista (tällä hetkellä 2,5 miljardilla ihmisellä ei ole vessaa käytössään). Vesivessa ja kunnallinen puhdistus ei ole ehkä paras ratkaisu kaikkialla, mutta kaikenlaisia kompostoivia vaihtoehtoja on runsaasti tarjolla; yksinkertaisimmillaan maakuoppa, vähän hienostuneempi versio vaikka tässä. Vesien pilaantumisen ehkäisemisen lisäksi vessa on ehkä ensisijaisesti terveyskysymys; likaisista vesistä taudit tarttuu ja leviää. Lisäksi suljettavan oven taakse vessaan  pääsy on turvallisuuskysymys erityisesti naisille.

Lisäksi kompostoidusta jätteestä saadaan elintärkeää lannoitetta pellolle; ravinteet kiertävät. (Tässä esimerkki-kertomus vessaongelmasta ja ratkaisusta Haitilta.) Tämä onkin ongelma esim. Suomessa; ravinteet kyllä puhdistetaan vedestä, mutta niitä ei käytetä useinkaan takaisin ruuan tuotantoon. Paitsi, esim. Helsingin jätevesien puhdistamolietteitä.

Voisiko sitä sitten kuluttajana ja kansalaisena jotenkin vaikuttaa asiaan? En tiedä. Tietysti voisi suosia ruokaostoissaan tiloja, joilla asiat on hoidettu erityisen mallikkaasti (yksi esimerkki), mutta ehkä se on tavalliselle supermarket-asiakkaalle hankalaa. Auttaisiko se jo asiaa, että olisi tietoinen omista päästöistään - sillä ruuan päästöt ovat kaikkien meidän syöjien päästöjä - niin pellolla kuin jäteveden puhdistamollakin.

Huh huh, tämä ylipitkä blogipostaus oli vain ihan pintaraapaisu isoon aiheeseen, lisää faktoja ravinnekuormituksesta ja toimivista vähennyskeinoista löytyy esim. Järki-hankkeen sivuilta. Ja maailman mittakaavasta UNEPin sivuilta. Nyt minä tarvitsen jotain lounasta. Miten ottaisin huomioon vesiasiat siinä...?

6. maaliskuuta 2015

Punajuurifalafelit


Ruokaestetiikkaa a'la 70-luku, eli punajuurifalafelit perunamuussin ja avokadon kanssa. Falafelien ohje Yhteishyvä-lehdestä, vähän sovellettuna.

4 etikkapunajuurta
1 prk kikherneitä
sipulia, valkosipulia, chiliä
öljyä
0,5 dl seesamin siemeniä
juustokuminaa
n. 0,5 dl jauhoja, esim. kikhernejauhoja
lisää öljyä uppopaistamiseen

Pilkotaan ensin sipulit pieneksi, koska se on ainut pilkkomista vaativa osa, sitten surautetaan muut aineet soseeksi. (yhteishyvän ohjeella minulla tuli aika löysiä, niin jauhoja, kananmunan sijaan/lisäksi kannattaa lisätä niin, että falafeleistä tulee melko kiinteitä). Kuumennetaan öljy ja keitetään pullat siinä 3 min/kypsiksi (minulla meni kyllä paljon kauemmin aikaa). Kirpeä guagamole ja lempeä perunamuussi sopii hyvin näiden aika raikkaiden falafelien pariksi.

Mums, mums ja sitten nojatuoliin... Mietteissä mennään taas ihan johonkin muualle, kun alunperin ajattelin.( Ja ihan tuntemattomille poluille tämä bloggaaminenkin on lähtenyt - ei minun tälläistä pitänyt kirjoittaa, vaan enemmän sellasta asiantuntevaa - ruokaan ja siihen liittyviin ympäristöongelmiin keskittyviä juttuja... hmm) Mutta kun... Ja onhan tämä vähän sinnepäin, nimittäin: Puutalobaby (ja kommentoijat) pohti blogissaan, että riittääkö se pelastamaan maailman, jos kierrättää bananinkuoret...Aihe jäi vaivaamaan ja kypsyteltyäni sitä mielessäni pari viikkoa, tuli mieleeni pohdiskella ääneen seuraavaa:

Jos banaaninkuorten kierrätys on ihan harrastelua - niin mikä sitten ei ole? Mikä riittäisi, että maailma pelastuisi? Kuluttajalta, kansalaiselta? Mikä olisi kansakuntana se sopiva taso? Mihin pitäisi tähdätä, jotta maailma säästyisi? Minkälaista elämää se olisi? Ja pitäisikö meidän vähentää vielä rajummin, jotta köyhempien maiden ihmiset saisivat maistaa meidän elintasoa vuorostaan?

Otetaampa selvää: maapallon biokapasiteetista riittää on 1,8 hehtaaria jokaiselle ihmiselle (tosin tämä pienenee kun maapallolaisia tulee lisää) - nykyinen kesmimääräinen maapallolaisten kulutus on 2,7 ha - mutta rikkaissa maissa mennään reilusti tämän yli, Suomessa käytetään vähän yli 6 ha/hlö (enemmän kuin monissa Euroopan maissa). Maita, joissa eletään kapasiteetin rajoissa on mm. Uzbekistan, Ghana, Peru, Intia (Koko lista: esim Wikipedia). Koska näissä maissa on myös rikkaita paljon kuluttavia ihmisiä - elämisen tason ei tarvitsis olla ihan köyhimmästä päästä, mutta ei peljon sitä suurempaakaan. Että aika paljon meidän pitäisi kulutustamme tiputtaa (tai sitten meitä pitäisi olla vähemmän, niin kaikille riittäisi enemmän...)Mutta mitähän se tarkoittaisi käytännössä?

Ehkäpä banaaninkuorien kierrätys ei ihan ole tarpeeksi - mutta mitäpä se hyödyttäisi, jos senkin jättäisi tekemättä? Ja toisaalta monin teknisin ratkaisuin resurssien kulutusta voidaan tehostaa, ja myös vähemmän teknisin ratkaisuin: vaikka ekologisempia ruuantuotantotapoja kehittämällä, ruoka kun taitaa olla isoin (isoimpia ainakin) jalanjäljen kasvattajia. Itse ehkä uskon, (joka toinen päivä ainakin) että tie maailman pelastamiseen kulkee moninaisia reittejä, hyvin hitaasti, ja kaikenlaisia toimia tarvitaan - oli ne sitten vaikka banaaninkuoret. Banaaninkuorten lisäksi joku muuttaa maalle (tähän tapaan), yhdet käy mielenosoituksissa, toiset keksii, toiset tutkii, toiset säätää lakeja ja ehkä jonain päivänä huomataan, että banaaninkuorista syntyy biodieseliä, joilla ajaa tiheästi liikennöivät taksibussit ja yksityisautoilu on kielletty, sen jälkeen kun maailman viimeisen öljylähteet... räjähti. Ehkä matkustelu on virtuaalista ja lihaa saa vain kerran kuussa kupongilla ja asutaan pienissä asunnoissa, sukupolvet yhdessä...  Pakkoa, katastrofeja ja keksintöjä - ja resurssiniukkuuden konkreettista eteentuloa tarvitaan, mutta ehkä tällainen niukempi elämä on vähän ajan kuluttua ihan arkea, taas...

Ja vielä banaaninkuorista: on niistä ihan konkreettista hyötyä kompostimullan raaka-aineina. Ja komposti, ruuan kierrättäminen takaisin ravinteiksi on tärkeää resurssienkäytön tehostamista ja ravinnekiertojen sulkemista (jos siis kompostimultaa käytettäisiin takaisin ruuan tuotannossa, näin ei vielä useinkaan ole). Ja loppujen lopuksi hämmästyttävän harva kierrättää edes banaaninkuorensa. Että ajattele sitä ja nosta itsellesi hattua seuraavan kerran biojätebussia käyttäessä - ja koska olet jo nyt niin hyvä, ehkä voisit/voisin seuraavaksi vaikka polkea kauppaan näillä hyvis-energioilla?

25. helmikuuta 2015

Suklaa-pähkinätahna-banaanipullat

Muutama päivä vegaaniutta (no, vegaanihaastetta) takana ja hyvinhän tämä sujuu! Varsinkin kun tein näitä ihanan syntisiä pullia syötäväksi kaikissa tilanteissa - ja keksin ne ihan itse! (Edit. hiukan noloa, mutta en tiedä, ovatko nämä oikeasti vegaanipullia; ilmeisesti nutella ei ole vegaanista, mutta toisaalta en keksinyt omasta vastaavasta feikki-nutellasta, mitään eläinperäistä - mutta ainakin saa vegaanista, jos se on tärkeää, tahnan itse tekemällä, ohje lempi vegaaniblogistani Chocochilistä ).



Pullataikina:
1/2 l vettä tai omenamehua(tulee parempaa)
2 pss (tai vähän vähemmän jos kohottaa kauemmin) kuivahiivaa
1 dl sokeria (vähän vähemmän, kuin normaalisti, kun täyte on niin... syntistä)
jauhoja sopivasti (ehkä 10 dl tai vähän yli )(voi olla vaikka hiivaleipäjauhoja)
100 g margariiniä
Kardemummaa, hippunen suolaa

Täyte:
Suklaa-pähkinätahnaa
1 banaani

Lämmitä vesi vähän yli käden lämpöiseksi, sekoita hiiva, jonkin verran jauhoja ja sokeri - niin että tulee sellainen melko löysä  seos. anna seistä lämpimässä puolisen tuntia, sitten lisää loput jauhot, mausteet ja margariini, vaivaa niin, että taikinasta tulee pehmeä ja kimmoisa. Anna taas kohota puoli tuntia. Kauli taikina sopivan paksuiseksi, levitä nutella (jota ehkä voisi pehmentää mikrossa) pohjalle ja muussattua banaania päälle, kääri rullalle. Paista pullat muffinssivuoissa, että täytteet pysyvät sisällä, 200 C, kunnes ovat sopivan värisiä (eli ei niinkuin kuvassa), 10-20 min. Syö, syö, syö.

Niin, mutta siis, mikä siinä vegaaniudessa mietityttää?

No ensinnäkin; onko siinä mitään järkeä? Lähellä kasvaa lehmiä, jotka muuttavat itsestään ruohoa maidoksi, mutta minä haluan jouda jotain kaukana kasvatettua, joka monimutkaisten prosessien kautta ja erilaisten lisäaineiden avulla tehdään jotain maidon kaltaista...? Ja muutenkin mietin, että sittenhän joutuu käyttämään kamalasti kaikkia ulkomaisia korviketuotteita - jos ei vallan fennovegeeniksi ryhdy - ja minä en kyllä... Mutta tarkemmin ajatellen, niinhän minä jo nyt teen (hyvistä aikeista huolimatta) ja ainut, jolle pitäisi etsiä korvaavia tuotteita olisi maitotuotteet. Ja niidenkään ei tarvitse olla sademetsässä tuotettua soijaa - kauramaito ja siitä tehdyt valmisteet lienee lähimpänä tuotettuja. Silti vähän tätä mietin, kun luin mantelimaidon ainesosaluetteloa... Toisaalta, ehkä maidollakin olisi yhtä pitkä sellainen, jos se pitäisi tehdä alkuaineistaan?

Lisäksi; en oikeastaan haluaisi, että lehmiä ei olisi ollenkaan - monin paikoin niillä on arvokas rooli biodiversiteetin ylläpitäjänä - ja toisaalta lannoitusaineen tuottajina. Ilmankin toki pärjättäisiin ja teknisiä ratkaisuja on olemassa. Mutta jotenkin tuntuu, että lehmä on sellainen järkevä ratkaisu, hyvä pakkaus, monikäyttöinen kasvinviljelyn seuralainen. Tavallaanhan maidon käytöstä luopuminen on hyökkäys koko (maito)lehmä taloutta vastaan - ja lihasta luopuminen lihakarjataloutta vastaan - vaikka sinänsä minun toimillani ei olekaan vaikutusta. Mutta että en minä sinällään lehmiä vastusta - tai niiden hyväksikäyttöä, vaan tätä nykyistä systeemiä, eläinten oloja ja kohtelua... Ehkä sitten taas maitoa voi juoda hyvillä mielin, kun... hmm... Kun minulla on oma lemmikkilehmä, joka lypsää poikimatta ja saa elää vanhukseksi ja kuolla siihen, jota harjataan ja pestään ja kävelytetään ja silitellään...

Ja tästä tulikin mieleeni: mikähän siinä on, että kuoleminen ja tappaminen ruuaksi on niin kauhistuttavaa, ettei sitä kestä ajatella. Sehän kuuluu elämään? Tuskimpa kovin paljon entisaikaan mietittiin sian lahtaamista - tai hirven kaatoa - ainakaan siinä määrin, että se olisi jätetty tekemättä, surua varmaan tunnettiin silloinkin. Onkohan osa siinä, että kuolema on niin kaukana meidän elämästä - liha tulee kauppaan tunnistamattomina palasina ja kuolleena, useimmat ihmisetkin kuolee näkymättömissä. Kaikissa muissa yhteisöissä; villeissä ja vähemmän villeissä, se on kai alati läsnä; poikasia kuolee, tovereita kuolee saalistajan suihin, tuotantoeläimiä kuolee luonnollisesti ja teurasautoissa, kaloja kuole kalastaessa, ihmisiä kuolee tauteihin, sotiin, onnettomuuksiin. Jos oma selviytyminen riippuisi toisen eläimen hengestä - tai nälän poistuminen tai ylipäänsä ruoka - olisiko suhtautuminen erilaista? Onko tämä outo suhtautuminen kaupunkilaisen vieraantumista luonnosta vai onko tämä parempaan suuntaan menemistä? Olemmeko ihmiskuntana pikkupikkuhiljaa muttumassa parempaan suuntaan, kun toisen kuolema ei olekaan... niin helposti nieltävissä? Tuleeko kaikista joskus kasvissyöjiä - tiikereistäkin, niinkuin joidenkin uskontojen ihanissa paratiisi-fantasioissa?

Mietimpä vain ...

Mitähän seuraavaksi miettisin?


20. helmikuuta 2015

Sienilasagne ja vegaanihaaste


Taas unohtui ottaa kuva ruuasta, niin lavastuksia kuvituksena. Tosin ei sienilasagne liene kovin kuvauksellinenkaan...? (Ja sienet oli taas yksi kaapissa potentiaalinsa toteutumista odotteleva ruoka-aine, hip hei, kaapit tyhjenee! Tosin kävin sitten eilen ekokaupassa hamstraamassa lisää kaikkea outoa...)

Sienilasagne

Sieniä, sopivasti, metsä- tai herkkusieniä, kuivattuja tai tuoreita
Öljyä
Ripaus suolaa ja sokeria
Kesäkurpitsaa (1 iso/2pientä)
Sipulia
Chiliä, pippuria
1/2 l maitoa
n. 5x5 cm pala voita
n. 2 kukkuraa rkl vehnäjauhoja
1/2 prk ranskankermaa
Juustoraastetta maun mukaan
Valkopippuria ja muskottipähkinää
Lasagne-levyjä

Jos sienet on kuivattuja, ne kannattaa laittaa hyvissä ajoin, muutama tunti ennen, likoamaan. Paistetaan sienet, taas maun mukaan, rapeiksi tai vähemmän rapeiksi, lopuksi lisätään ripaus suolaa ja sokeria. Paistetaan sitten vähän aikaa kesäkurpitsakuutioita, ei kannata liikaa paistaa, maustetaan. Tässä samalla valmistuu maitokastike; rasva sulamaan kattilaan, vehnäjauhot hetken päästä - pidetään niitä kattilassa x aikaa ja sitten vispataan maito joukkoon ja toivotaan, että suurustuu, annetaan kiehua jonkin aikaa, koko ajan sekoittaen. Lopuksi sekaan valmiiseen kastikkeeseen suola, juustoraaste, ranskankerma ja mausteet. Sitten kootaan lasagne, viimeiseksi kastiketta ja juustoraastetta, se on melkein paras osa. Uunissa 225, puolisen tuntia. Jälkiruuaksi jotain kevyttä.

Näin maitotuotteita pursuavasta ateriasta ähkyisenä on hyvä miettiä, mihin viimeeksi jäin; että voiko maitoa juoda hyvillä mielin...?

Kasvissyöjänä - joka vetoaa siihen, että ei halua tapattaa eläimiä omaksi ruuakseen, maidon juominen ei kestä tarkempaa tarkastelua. Lehmien täytyy poikia tuottaakseen maitoa ja koska puolet syntyneistä on sonnivasikoita, maidon tuoton välttämättömänä sivutuotteena syntyy liha-vasikoita. Jotka tapetaan. Ja sitä ennen niitä siirrellään paikasta toiseen ja olosuhteet eivät välttämättä ole kamalan kivat.

Toinen ongelma, joka korventaa hellässä mielessäni on se, kun vasikat erotetaan emoistaan heti tai melkoheti. Lehmä on eläin, joka huolehtisi poikasestaan melko pitkään, melkein vuoden luonnollisissa oloissa ja emon ja poikasen välille syntyy nopeasti emotionaalinen suhde. (Emolehmä (lihakarja) kasvatuksessa poikaset saavat nauttia emonsa hoivasta pitkään.) Luomussa vasikat saavat olla emonsa seurassa pidempään - mutta ei siinäkään viittä päivää kauempaa. Olen kuullut, että erotuksen jälkeen lehmät itkevät poikastaan pitkäänkin ja arvatenkin vasikka kaipaa emoaan. Juopa siinä maitosi hyvillä mielin...

Voihan sitä sanoa, että elämä on julmaa, ja julmempaa, muutenkin - face it. Ja niinhän se onkin. Ja toisaalta on totta, että lehmä-taloudessa on monia hyviä ja järkeviä puolia:  esim. jos lypsävät eläimet käyttävät hyväkseen sellaista ravintoa, mitä ihminen ei voi käyttää - ruohoa, ja muuntavat sen ihmiselle käyttökelpoiseen muotoon. Lisäksi lehmät tuottavat hyvää lannoitusta maahan ja laiduntaminen pitää yllä katoavaa biodiversiteettiä...

Että tavallaan en sanoisi, että lehmissä ja niiden pidossa olisi mitään vikaa sinänsä, nykymuotoisena vaan... se ei kuulosta hyvälle. Taas kerran kaipaisin jotain kohtuutta tähän systeemiin; voisiko vasikka saada edes vähän päivittäin emonsa hoivaa, eikö sitä maitoa riittäisi, kun nykylehmät lypsävät niin paljon? Voisiko systeemi olla jotenkin kohtuullisempi, tarvitseeko niitä lehmiä ja maitoa olla niin paljon, eikä vähempi riittäisi? Niin, että kullakin, vähemmillä lehmillä ja vähemmillä vasikoilla, olisi suht kiva elämä, vaikka ne sitten syötäisiinkin - tai ainakin maito juotaisiin? Miksei voitaisi kehittää ilman poikimista tuottavia geenimutanttilehmiä - tai säädellä syntyvien poikasten sukupuolijakaumaa?? No, tämähän ei taas ole yksin kenenkään käsissä, vaan riippuu talouden isoista kasvottomista pyöristä ja politiikasta ja kaikesta muusta..

Toisaalta (lempisanani), ehkä on niin, että kun ei tiedä lehmien ja navetan arkipäivää, omat kuvitelmat ovat surullisemmat kuin todellisuus (ja tietysti; monissa tapauksissa en voi kuvitellakaan todellisia kauheuksia). Että ehkä vaikka olisi kaikkia surullisia epäkohtia, ehkä myös päivittäisiä kivoja juttuja lehmienkin elämässä - ainakin kivoilla tiloilla? Esimerkkejä saa kertoa - tai väittää vastaan:)

Mutta sen sijaan, että tässä voivottelisin, ehkä voisin kohtuullistaa omaa käytöstä; vähentää vähän - tai ehkä vähäksi aikaa, kokeeksi, kokonaan? Eli vegaanihaaste. Tätä on mietitty pitkään ja olen ajatellut, että ei onnistu, kun juusto ja jogurtti ja maitokahvi on niin hyvää... Mutta kun olen niin paljon miettinyt asiaa, elimistö kai tulee tueksi ja jotenkin maitotuotteet ovat alkaneet maistumaan vähemmän. Seuraavan kerran sienilasagnekin on kai kauramaidosta tehty, joka on tästäkin reseptistä helppo muuntaa.

Tosin, jotta asia olisi monimutkaisempi, on paljon asioita, mitkä vegaaniudessakin mietityttävät - pitäisikö niitä märehtiä ensikerralla?

PS. Tälläkertaa katsoin osviittaa Oikeutta eläimille sivustolta:  http://www.oikeuttaelaimille.net/tuotantoelaimet/nauta-tuotantoelaimena

12. helmikuuta 2015

Ruokaa olemassaolevista aineksista

Kaapissa odottelevista aineksista päätyivät kattilaan herneet (kuulostaapa tämä jotenkin julmalta...).


Tähän ei tarvinne edes reseptiä, jokaisella on varmaan omansa. (Mutta oli tämä vähän rimanalitus haasteeseen; keksiä ruokia jo olemassa olevista aineista. Edelleen on keksimättä, mitä tekisin soba-nuudeleista, misosta, härkäpavuista jne... Ja muutenkin, pitäisikö vähän panostaa, että keksisi mielenkiintoisempia ruokia blogattavaksi - nostan hattua, ja kiitän, kaikkia oikeita inspiroivia ruoka-bloggaajia, se taitaakin vaatia vähän vaivannäköä)

Mutta taas oikeaan asiaan, se taitaa olla kiinnostavimpi kuin (tämänkertainen) ruoka... aihe on ajankohtainen: Vapaan lehmän maito. Mitä tästä olisi mieltä?

Hieno juttu - tai hieno ensiaskel! Näin kai markkinataloudesta ohjautuva maailmanparannus parhaimmillaan toimii: kuluttajat ovat huolissaan lehmien hyvinvoinnista, tuottaja tuo markkinoille kuluttajien huolet häivyttävän tuotteen, jo ennen kuin valtiovalta reagoi. Tosin tämänkin tuotteen arvonlisäys perustuu siihen, että hyllyssä on myös, periaatteessa, huonompia tuotteita; eikö sen pitäisi mennä niin, että huonosta käytöksestä, huonosta eläinten kohtelusta, rankaistaan, ja hyvä on itsestäänselvyys/käytäntö. Tähänkin on luultavasti tulossa hienoinen muutos, jos parsinavetat kielletään, kuten on suunniteltu, tai ainakin uusien parsinavetoiden rakentaminen. Tällähetkellä noin puolet navetoista on parsinavetoita.

Vapaat lehmät - jotka tuottavat noin kymmenellä tilalla vapaan lehmän maitoa - asuvat pihatoissa, joissa ne pääsevät liikkumaan vapaasti ja lypsättämään itseään halutessaan roboteissa. Ja ne saavat syödäkseen apilaa! Apilan etu ei ilmeisesti olekaan sen herkullisuus lehmälle, kuten luulin ensin, vaan sen ympäristö-edullisuus viljelykierrossa; ei tarvita esim. teollisia typpi-lannotteita. Pihatoissa lehmät pääsevät käyttäytymään ja sosialisoimaan enemmän luontaisesti ja toimimaan kuten luontainen laumahierarkia edellyttää. Ja tietysti, että ne pääsevät liikkumaan koko ajan. Mutta laitumelle ne eivät kuitenkaan välttämättä pääse. (Suomessa suurin osa parsinavetoiden lehmistä pääsee kesäisin laitumelle.) Vapaan lehmän tiloilla on lehmiä 50-200. Kivoin juttu mielestäni on, että hoitotoimenpiteissä käytetään kivunlievitystä, näin kun ei ole pakko tehdä ihan tavanomaisessa lehmänkasvatuksessa. (Tietysti luomulehmillä on tietääkseni samanlaiset olot - ja ne pääsevät myös ulos, ja saavat vielä luomuruokaakin).

Tähän hengenvetoon sitten todettakoon, että näin, tai jopa mukavammin, ovat asiat monella tavanomaisellakin tilalla; lehmät pääsevät liikkumaan ja laitumelle, saavat syödäkseen apilaa ja heinää, kivunlievitystä käytetään ja lehmiä saatetaan hoitaa kuin lemmikkejä, varsinkin pienemmissä - usein parsi- navetoissa. Ainut syy ostaa vapaan lehmän maitoa onkin tietämys tai varmuus, millaisissa oloissa maito on kasvanut - ja tavallaan mahdollisuus ilmaista mielipiteensä; näin minä haluan, että lehmiä kohdellaan.

Tieto ja tiedostaminen onkin minusta ehkä se tärkein juttu - ja mielenkiintoisin. Koska vapaan lehmän tiloja on niin vähän, olisi periaatteessa mahdollista tietää, mistä täsmälleen ja minkälaisista oloista tämän maitopurkin maito on tullut. Ainakin itsestäni se olisi tavattoman mielenkiintoista päästä katsomaan vaikka nettisivuilla olevien kuvien - tai jopa videoiden (24 h kuvaa navetasta mieluiten) - kautta, miten maitoni saa alkunsa. Ainakin omalla kohdalla tuntuisi, että tämä jopa sitouttaisi minua enemmän siihen maitoon (tai mihin vaan tuotteeseen), jos tuotanto olisi tällä tavoin jotenkin...henkilökohtaista, tietäisi vaikka lehmien nimiä tms. Tässäpä vinkkiä tuottajille! (Tosin, jos olisi tuottaja, en todellakaan haluaisi 24h kameraa valvomaan toimiani...) Jos jotenkin koko ruokaketju olisi vähän näkyvämpi, konkreettisempi, oikeampi?

Mutta sitten toisaalta... joitakin epäkohtia koko maidontuotannossa on, jotka saavat minut, hellämielisenä kaupunkilaisena, miettimään, pitäisikö sitä maitoa oikeastaan juoda ollenkaan... Ja pitääkö niiden lehmien olla siellä navetassa meidän tarpeita varten...?

Hmm, ikuisuusaihe minun nojatuolissa - taidanpa ottaa vähän vasikanmaitoa, kahviin sekoitettuna, ja jatkaa pohdiskeluja, syyllistä kieriskelyä, tuonnempana.

P.S. Hyvää tietoa eläinten oloista Suomessa Elina Lappalaisen kirjasta Syötäväksi kasvatetut
Samoin eläintieto.fi sivustolla tietoa eläimista ja hyvinvoinnista ja uusista tutkimuksista, myös seuraeläimistä. Molempia käytetty lähteenä tässä pohdiskelussa.

28. tammikuuta 2015

Tähderuokaa: täytetyt munakoisot

En nyt onnistukaan kirjoittamaan tiedostamisesta (siis lähinnä oman arkipäivän toiminnan tarkkailusta), kun läksinkin kylään kissahoitajaksi. Mutta onhan noita aiheita – ja yksi, joka aiheuttaa useinkin päänvaivaa, on ruuan hävikki.

Valtavat määrät, kolmas-osasta puoleen, ruuasta menee maailman laajuisesti hukkaan, joko kotitalouksissa tai sitten ketjun muista lenkeistä. Ja hukkaan heitetyn ruuan tilalle ostetaan, ja tuotetaan, lisää ruokaa, joten ruokaa joudutaan tuottamaan, ja ostamaan, ylimääräisesti oikeaan tarpeeseen nähden. Ja kun muutenkin maata ja kaikkia resursseja on niukasti, niin hei, eikö voitaisi vähän petrata... Hävikki onkin siitä mukava ongelma, että sille pystyy tekemään heti ja ihan itse jotain, poistamaan jopa kokonaan omalta osalta.

Kotona syntyvälle hävikille on vaikka mitä syitä, alkaen siitä, että ei tunneta ruokien säilyvyys merkintöjä tai ei luoteta omaan nenään aina lasten (tai omaan) nirsouteen asti. Minä kuvittelin, etten varmaankaan heitä juurikaan ruokaa roskiin, mutta asiaa taas tarkasteltuani huomasin, että kyllähän sitä menee ja ihan tarpeettomastikin. Kätevää olisi, jos olisi eläimiä, jotka hoitelisivat pahat ruuat parempiin suihin – mutta sitä odotellessa: miten ruokahävikkiin voisi puuttua kotona?


Olen huomannut, että ruokakaappeihin kertyy kaikenlaisia aineksia, joista harvemmin tekee mitään ja usein sitä vaan ostaa jotain uutta, jota juuri silloin tekee mieli. Samalla tavalla jääkaapissa pilaantuu puoliksi käytettyjä tuotteita. Eli kaappien tarkastus ennen kauppaan lähtöä – tai ehkä jo ruokalistaa(!!) suunnitellessa (niin, ruokalistankin suunnittelu vähentää osaltaan hävikkiä, niin peri... vanhanaikaiselta (?) kun se kuulostaakin, se on hyvä keino käyttää ruokaa vähän järkevämmin). Tässäpä haastetta täällä kylässä ollessani; jospa käyttäisi jo olemassa olevia aineksia, eikä kävisi kaupassa...? Vaan taitaisi tulla liian helppo haaste, kun olen yksin ja yhdestä, kahdesta ruuasta riittää koko viikoksi. Mutta kotona voisin jatkaa; kehitellä aterioita jonkun olemassa olevan aineksen ympärille...

Liian suurten ruokamäärien valmistaminen,  että samaa syö monta päivää, ei myöskään ole hyvä, ruoka saattaa mennä jo loppuviikosta pilalle – tai vähintään on niin kyllästynyt, että ruoka tekee jo siksikin mieli heittää pois. Tälläiseen pakastaminen on hyvä, ja toisaalta sieltä löytää siten laiskuuden hetkellä nopeaa syötävää. Pakastankin nykyään vähän kaiken, mikä uhkaa jäädä syömättömäksi – tosin ei se pakastaminenkaan liene kovin ympäristöystävällistä, vaan vie paljon energiaa. Parempi olisi edelleen yrittää syödä se, mitä on...hmm. Ja pakastimen antimiakin on syytä aika-ajoin tarkastaa ja syödä pois, eikä vain niitä säilöä – tuttua sekin.

Näiden keinojen lisäksi vanhaksi uhkaavasti meneviä tuotteita voi sirotella erilaisiin ruokiin. Kaikenlaiset vanhat maitotuotteet piilotan leipätaikinaan. Leivänkannikat (eikö oikeesti voi niitä kantapaloja koskaan syödä?) kelpaavat moneen ruokaan täyteaineeksi. Ja mikään minkä päällä on vanhoja juuston jämiä, ei voi olla pahaa. Näihin liittyen:

Tähteillä täytetyt munakoisot

yksi munakoiso
n ½ tölkkiä tomaattimurskaa – tai oikeita tomaatteja, jos sattuvat olemaan menossa vanhaksi
oliiveja tai kapriksia (ne purkinpohjat)
pakastemaissia
leivän kannikoita
öljyä ½ dl (munakoisojen voiteluun ja täytteeseen)
mitä sopivaa nyt kaapissa sattuu olemaan
juustonpaloja, tuorejuuston jämät, ranskankermaa tms.
ehkä vähän ketsuppia
oreganoa


Halkaistaan munakoisot ja koverretaan munakoisojen keskelle allas, koverrettu sisus pilkotaan ja sekoitetaan muiden ainesten kanssa tahnamaiseksi jutuksi(tomaattimurskaa riittävästi, ettei tule liian kuivaa). Täytetään öjytyt munakoisot tahnalla, ripotellaan päälle vielä juustoa. Paistetaan 225 C 30-40 min, kunnes munakoiso on pehmeä. (Ja oikeastaan tätä ruokaa voi tehdä jopa ilman munakoisoa: täyteaineet vain uunivuokaan, ehkä vähän enemmän tomaattia tai tuorejuustoa tms. On vähän kuin köyhä pitsa...:)

Oli hyvää, niin hyvää, ettei edes kuvaa kerennyt ottaa kuin jälkikäteen.



Jälkkäriksi voi sekoittaa smuutien kaikista vähän ylikypsistä hedelmistä ja edellisvuoden marjoista.

P.S. lisätietoa ruokahävikistä esim. täältä:

Kauppakassista kaatopaikalle, ruokahävikki kotitalouksissa,Silvennoinen ym. 2013: http://jukuri.mtt.fi/bitstream/handle/10024/481106/mttraportti104.pdf

Tai koko ruokaketjun osalta: Ruokahävikki suomalaisessa ruokaketjussa, Silvennoinen ym. 2012, http://www.mtt.fi/mttraportti/pdf/mttraportti41.pdf