Lanttusosekeitto

Huh, vähän pitkä aika, ennenkuin sain aikaiseksi lounasta, mutta tässä se vihdoin on. Tästä olen vähän ylpeä, on ihan oma kehittelemä resepti ja vieläpä hyvää - lantusta.

Mitähän siihen sitten tuli?

2 isoa lanttua
n. 3 porkkanaa
1,5 dl punaisia linssejä (valkoiset pavutkin käy)
1 sipuli
1 valkosipulin kynsi
puolikkaan peukalon kokoinen inkivääripala
maun mukaan chiliä
1 sitruunan mehu
öljyä ja vettä
suolaa ja pippuria

Pilkotaan lantut ja porkkanat reiluiksi paloiksi, samoin sipuli ja valkosipuli ja inkivääri vähän pienemmiksi. Kaikki kattilaan, öljyä ja chiliä päälle ja vähän kuullotellaan. Sitten puolen sitruunan mehu (appelsiinin mehuakin voisi kokeilla) sekaan ja vähän aikaa, lopuksi vettä, että kasvikset melkein kokonaan peittyvät. Keitetään n. 20 min., lisätään sitten huuhdellut linssit ja keitetään vielä kymmenisen minuuttia. Soseutetaan, maustetaan toisella puolikkaalla sitruunan mehua ja suolalla ja pippurilla ja herkutellaan. Raikkaan veden kanssa.

Kun keitto on lusikoitu ja vesi kulautettu onkin hyvä jatkaa ruuantuotantoon ja veteen liittyviä pohdiskeluja, tänään veden vähyyden ja riittävyyden näkökulmasta.

Aina välillä kohutaan maailman veden riittävyydestä ja ennustetaan, että vesi tulee olemaan seuraava öljy, jonka hallinnasta käydään seuraavat sodat. Nytkin aihe on meilläkin ajankohtainen, tai näkyvä; Kalifornian kuivuus. Tosin monille maapallon ihmisille vastaava on ihan arkipäivää. Mistä sitten on kyse ja miksi vesi ei riitä? Ja mitä voitaisiin tehdä?          

Vettä ei kulu niinkään tuhlailevaan suihkussa käyntiin, vaan suurin osa ihmisen käyttämästä vedestä menee ruuan tuotantoon.  Jokaisen lautasella on siten monta kertaa enemmän vettä kun mitä ruoka itsessään sisältää; keskimäärin päivän aikana tulee käyttäneeksi 2000-5000 litraa vettä ruuan mukana. (Vrt. juotu vesi 2 l ja kotitalouskäytössä n. 150 l). Tämä tuhlailevuus on sikäli luonnollista, että se johtuu pitkälle kasvien ominaisuuksista; ne pitävät yllä enemmän tai vähemmän jatkuvaa vesivirtaa lävitsensä, ottaen vettä maasta ja haihduttaen sitä ilmaan. Ilmasta vesi sataa aikanaan alas, mutta ei välttämättä samalla paikalla, jolloin paikallisesti voi syntyä vesipulaa, kun otetaan varastoista enemmän kuin sataa tilalle. Periaatteessa maapallolla on vettä kaikille riittävästi, mutta se on jakautunut paikassa, tai ajassa,epätasaisesti. Ja usein kuivuutta esiintyy seuduilla, joilla asuu paljon ihmisiä ja on paljon viljelyä, koska olosuhteet muutoin ovat hyvät; lämpöä ja aurinkoa.

Suomessa ei varsinaista vesipulaa ole; joskin ajoittain voi täälläkin esiintyä sateen vähyyden aiheuttamaa kuivuutta. Vesivarastoissa, pinta- ja pohjavesissä, vettä kuitenkin on. Mutta me, suomalaiset, kulutamme paljon vettä muualla, mm. syömämme ruuan mukana; meillä on iso vesijalanjälki muualla maailmassa. WWF Suomen kansallisen vesijalanjälkiraportin mukaan lähes puolet suomalaisten vesijalanjäljestä tulee ulkomailta ja suurin osa jäljestä on peräisin ruuasta.

Liha ja maitotuotteet ovat suurimmat yksittäiset vesijalanjäljen muodostajat (yksinkertaisesti siksi, että lihan pitää kasvaakseen syödä valtavasti kasveja), kasviksilla on paljon pienemmät jäljet. Poikkeuksen muodostaa puuvilla, jolla on toiseksi suurin jalanjälki naudanlihan jälkeen. Globaalisti suuret vesijalanjäljet on esim. mausteilla, öljyillä, kahvilla, kaakaolla, pähkinöillä ja pavuilla, per kg tuotetta ja pienimmät jäljet on vihanneksilla, juureksilla, hedelmillä ja viljoilla. Toisaalta lautasella - ja globaalissa viljelyssä, esim. mausteiden jälki on pieni koska niitä käytetään niin vähän ja suuri osa maailman vesivaroista menee vehnän, maissin, riisin ja soijan kasvattamiseen - koska niitä kasvatetaan ja käytetään niin paljon.

Kasvin suuri vedenkulutus ei ole se ongelma, vaan se, missä ja miten kasvi on tuotettu; kuivilla alueilla käyttäen väheneviä sinisen veden (pinta-ja pohjavedet) varastoja vai joka tapauksessa lankeavaa (vihreää) sadevettä. Suurin osa maailman viljelystä on sadevettä hyödyntävää, eikä se aiheuta, periaatteessa, veden määrään vähenemistä. Kastelluilta alueilta tulee kuitenkin suhteessa alaan enemmän ruokaa kuin sateen varaisesta viljelystä. (Siksi periaatteessa kastelu onkin suositeltavaa, sillä se lisää satoja, mikä on tarpeen nälkäisemmässä maailmassa.) Ongelma on, että  paikoin kasteluvettä käytetään kapasiteettiin nähden liikaa.

Globaalisti eniten kasteluvettä käytetään Indus ja Ganges jokien valuma-alueella; 25 % kaikesta maailma kasteluvedestä. Alueella onkin vakavaa vesistressiä. Siellä viljellään mm. puuvillaa, vehnää, riisiä, maissia ja sokeria. Muita jokien valuma-aluita, joissa käytetään paljon kastelua on esim. Niili, Mississippi, Murray Australiassa. Euroopassakin on vesistressattuja alueita, erityisesti Etelä-Euroopassa: Espanjassa ja Portugalissa, mutta jopa Keski-Euroopassa. Kaikista näistä tuodaan ruoka-aineita myös Suomeen, joten niiden vesistressi on meidänkin asiamme.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Itse ajattelin, että tämä olisi tärkein syy suosia kotimaisia tuotteta: ettei vie vettä kuivuutta kärsiviltä alueilta. WWF:n raportissa ei kuitenkaan suositella minkään tuotteen tai maan tuotteiden välttelyä, perusteluna on, että se, onko viljely vedenkäytöllisesti kestävää, on riippuvainen niin monista tekijöistä, että kuluttajan on vaikea/mahdoton sitä tietää; se voi riippua käytetyistä viljelytekniikoista, kasvukauden ja sateisuuden ajoittamisesta ym. Lisäksi tuotteilla on merkitystä alueiden ekonomialle ja talouskasvun myötä olisi (periaatteessa) mahdollista parantaa vaikka kastelumenetelmiä. WWF suositteleekin ennemminkin vaikuttamista kansalaisena ja tiedostamista - ja tiedostamisen jakamista eteenpäin.

Positiivista tässä onkin, että vedenkäytön tehokkuus riippuu enemmän viljelyteknisistä asioista kuin paikallisesta säästä, joten kaikkialla olisi mahdollista tehostaa vedenkäyttöä kestävälle tasolle. Tehokkaammat (vähemmän kastelevat) kastelumenetelmät, maan vedenpidätyskyvyn lisäys, maan lannoitus, sopivat viljelykasvit ovat esimerkkejä keinoista. Toisaalta sateenvaraista viljelyä olisi mahdollista ja tarpeen tehostaa huomattavasti, jolloin paine kasteltuja alueita kohtaan helpottaisi. Sen sijaan, että keskityttäisiin pelkäämään vesisotia, pitäisi laittaa voimat parannuksiin ja kehittämiseen. Kuluttajalla ehkä tässä on vähän suoraa tehtävää - paitsi, jos mahdollista tukea hyviä käytänteitä. Vaikka ostamalla luomupuuvillaisen paidan tavanomaisen sijaan: luomupuuvillan tuotannossa tarvitaan - siirtymäajan jälkeen - vähemmän vettä kuin tavanomaisessa, lisäksi siitä ei valu torjunta-aineita vesiin, jotka edelleen aiheuttavat vesien pilaantumista ja sitä kautta vähyyttä.

Lähteet, mm.:

WWF Suomen vesijalanjälki -raportti

Mekonnen, M.M. and Hoekstra, A.Y. (2011) The green, blue and grey water footprint of crops and derived crop products, Hydrology and Earth System Sciences, 15(5): 1577-1600.

Ja huvittuksena kuvitelma,  jos vedestä olisi pulaa täälläkin: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja