Kirjaintoilua: Eläimet yhteiskunnassa

Asiaa: luin kirjan. Sain pohdiskeltavaa.

Kirja oli Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittama Eläimet yhteiskunnassa,  joka on kokoelma esseitä eläimistä ja niiden roolista ihmisten yhteiskunnassa. Monesti ihminen määrittää eläimille roolin ja rajat, mutta harvemmin tulee ajatelleeksi, että myös eläin vaikuttaa aktiivisesti ihmisten yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Kirja on virkistävä sekoitus eri näkökulmia yhteiskunnalliseen eläimeen ja pohdiskeltavana eläimenäkin esiintyy eri lajien edustajia pohjantikasta susiin ja lehmistä delfiineihin. Ehkä yllättäen kirjan konservatiivisin kirjoitus oli eläinten hyvinvoinnin asiantuntijan essee, jossa eläinten hyvinvointi oli lähinnä sen pohtimista, miten eläinten elämä - ja kuolema olisi vähemmän ikävää.

Kirjan muut artikkelit tuulettivat enemmän perinteisiä eläimen näkemisen ja hyödyntämisen tapoja ja pohtivat eläinten hyväksikäytölle antamiamme perusteita/oikeutuksia. Eikä kirjassa aina edes puhuttu hyväksikäytöstä, eräässä artikkelissa pohdittiin kuinka eläin - tikka - itseasiassa vaikuttaa aktiivisesti, omilla olemassaolon tavoillaan, tikasta tehtyihin kuvauksiin tieteessä ja runoudessa. Tämä sai ajatukset karkaamaan käymättömille poluille: kuinka eläimet vaikuttavat ja muokkaavat meidän kultuuriamme, kuinka olemme rakentuneet eläinten (ja muun luonnon) ympärille ja mukaan loppujen lopuksi; väistellen sen tarjoamia vaaroja ja hyödyntäen meille tarjottua hyvää - auttaisiko tällaisesta näkökulmasta katsominen asettamaan meidät paremmin osaksi muuta luontoa, paremmin sopimaan muiden eläinten joukkoon - ja viimekädessä suhtautumaan kehittävämmin muihin eläimiin/ympäristöömme?

Hups, ajatus karkasi, minun piti kirjoittaa ihan muusta. Nimittäin filosofi Elisa Aaltolan esseestä, joka ehkä  ajattelutti, ja ihastutti, eniten. Aaltola pohtii esseessään kuinka ihmiset haluavat olla näkemättä toisten, tässä tapauksessa eläinten, kärsimykstä ja kaltoinkohtelua ja kuinka ihmisen silmät saataisiin aukenemaan noille toisille. Teksti syyllistää; lähes jokainen meistä osallistuu ja siksi jokaisella meistä olisi velvollisuus tehdä jotain, parantaa, mutta jotenkin se samalla tekee sen niin miellyttävästi - tai vastaansanomattomasti - että, ainakin minulle tavanomaista, puolustusreaktiota ei nouse. Näin ainakin itse koin.

Nykyisenkaltaiset eläimiin kohdistuvat raakuudet - eli tavanomainen eläinteollisuus - mahdollistuu kauheudestaan huolimatta sillä, ettemme halua nähdä ja tietää tai emme halua tunnistaa, tai tunnustaa,mitä meidän mielihalumme aiheuttavat niille, joiden vaikka liha on halujemme kohteena. Emme halua tunnistaa tekojemme seurauksia, vaikka ne tiedämmekin, elämme itsepetoksessa. Samaan aikaan rakastamme eläimiä valtavasti. Paremmin sanottuna: "Samanaikainen rakastaminen ja tappaminen nivoutuu osaksi ... itsepetosta. Tappaminen kadottaa merkityksensä: se ei ole tietoisen, tuntoisen elämän poisottamista, vaan itsessään huomaamaton tapahtuma rakastamisen ja lihapaketin välillä. Sen tiedetään tapahtuvan - totta kai me kaikki tiedämme sen tapahtuvan - mutta sitä ei nähdä sellaisenaan, sen luonnetta ei huomioida. Se sysätään kauas ja sen taustalla häämöttävä raadollisuus desinfioidaan näkymättömäksi. Yhden broileriaterian hinta - teurastukseen päättyvä elämä kaoottisessa, ahtaassa, ammoniakin täyttämässä tilassa, vailla mahdollisuuttaa toimia oman luonnon mukaan, nokittuna ja stressattuna, usein kivuliaassa epämuodostuneeksi jalostetussa ruumiissa - ohitetaan, jotta 'normaalius' ja rutiini voisivat jatkua." Virkistävää Aaltolan, ja monissa muissakin kirjan esseissä, olikin myös sanojen kaunistelemattomuus puhuttaessa eläinten hyödyntämisestä: lihansyönti vaatii todellakin tappamista.

Lihaa syömättömänä voisin tavallaan pestä käteni, mutta toisaalta en voi, olen passiivinen sivustakatsoja, joka ei tee muuta kuin jättää pihvin pois omalta lautaseltaan (plus ruokkii kissojaan sillä pihvillä. Kuvainnollisesti siis.) Aaltola toteaakin, että moni kasvissyöjä ikäänkuin häpeilee omaa valintaansa, ja kokee ettei halua tuputtaa omaa näkemystään ja samalla puuttua -  ja tuomita - toisen asioihin ja toisen tapaan elää. Halu olla hyväksytty ja kuulua joukkoon on suurempi kuin halu vaikuttaa. Näin huomaan toimivani itsekin; kylässä en vaadi vegaanista ruokaa, kun se aiheutaisi ylimääräistä vaivaa, ulkomailla säästän kanssakumppania - ja ravintolan kokkia?! olemalla vähemmän tarkka syömisten suhteen. Enkä tosiaankaan tee selväksi perusteitani lihattomuudelle; vetoan vain makuseikkoihin - mikä sekin on totta - mutta pitäisikö myös eläinten hyväksikäytön kritisointi tuoda rohkeammin esiin?

Elisa Aaltola ehdottaa uudenlaisen eläinsuhteen yhdeksi lähtökohdaksi empatiaa, toisen eläimen kohtaamista ja sen yksilöllisyyden tunnustamista."Kun me näemme sian pelon ja kun tuo pelko on hetken ihollamme, olemme me samalla - ainakin tuossa hetkessä - kyvyttömiä sivuuttamaan sian kokemuksen niiden erilaisuudesta ja erillisyydestä riippumatta." Usein eläinten (tai ihmisten) julman kohtelun mahdollistaa niiden näkeminen vain joukkona, lajina - tai hyötyluokkansa - edustajina, ei yksilöinä. Jo tavallaan eläin sanan käyttö niputtaa erilaiset lajit ja yksilöt yhdeksi massaksi, josta yleensä vain ihminen saa eri nimen, ainostaan ihminen on tarpeeksi arvokas nähtäväksi omalla nimellään? Jos kohtaisimme kanan yksilönä - ja tutustuisimme siihen kanana - pahan tekeminen sille olisi vaikeampaa - tai silmien sulkeminen siltä, että kanalle tapahtuu pahoja asioita.

Empatialle avautuminen puolestaan vaatii pysähtymistä ja toisenlaisesta näkökulmasta katsomista, ihmisekeskeisyydestä luopumista. Tässä aidot avoimet kohtaamiset muiden kanssa ovat ensiarvoisia - esim. lemmikkien "omistaminen" on tässä mielessä kannustettavaa. Mutta toisaalta siinä piilee vaara; jos ei osaa olla kriittinen oman empatiansa kanssa, voi sitä harjoittaa helposti vain vaikka tiettyjä yksilöitä tai vain tiettyjä, kivoja ja söpöjä, ryhmiä kohtaan. Monestihan hyvin eläinrakkaatkin ihmiset, jotka tekisivät koiransa (tai kissansa) eteen mitä vain, unohtavat marketin leikkelehyllyllä tuntea eläinrakkautta sikaa kohtaan. Miten käytännössä herätellä ihmiset tuntemaan ja havahtumaan kanan kärsimyksiin - tai ylipäänsä sen elävyyteen, olemassaoloon, kanan minuuteen, suuremassa mittakaavassa?

Lopuksi, kirjassa oli eräs lause, joka oli sellainen, että haluaisin laittaa sen taskuun, ja vilkaista sitä aina välillä epäröinnin hetkellä. Ja jonka haluaisin myös ojentaa marinoitujen kanafileiden hyllyllä aprikoiville syöjille (,jos se ei olisi/vaikuttaisi/tuntuisi niin omahyväiseltä ja tekopyhältä). Niin se lause, ajatus:  Miksi tuottaisimme kärsimystä toisille olennoille, jos ei ole pakko?

Niin ja P.S. suosittelen kirjaa.

Hyvää syystä! Ja kaalilettuja!

Ja hupsis - blogitauko vähän venähti kun kesätyöelämä vei mennessään (ja muu hauskanpito). Mutta nyt syysmyrsky ulvoo ja sade vihmoo ja minulla on aikaa keskittyä ruuanlaittoon ja sen pohdintaan. Tai no, pohdintaa ruoka aiheutti kovasti kesälläkin: mitä ihmettä tänään keksisi ruuaksi.. Nyt sen sijaan aivot surraavat kaikenlaisista lennokkaista pohdinnoista ylikierroksilla, joten luvassa tiukkaa asiaa, tai ainakin paljon toisaalta-toisaalta vääntelyä...

Mutta jottei tarviisi pitkiä ja huteria aasinsiltoja aina rakennella, ajattelin, että  reseptien (olisiko kokeiluihin yllyttävä ainesosaluettelo parempi sana minun tapauksessa?) olisi hyvä olla ihan itsekseen ja pohdintojen erikseen toisella sivulla, eihän niillä oikeasti paljon ole tekemistä toistensa kanssa. (Tai no, ideahan ehkä oli saada jokapäiväinen ruoka paremmin linkittymään ekologisiin ja eettisiin seurauksiinsa.. Ehkä joissain tapauksissa, jos pohdiskelut siis oikeasti liittyvät siihen ruokaan...). Kuitenkin.. haluaisin edelleen tuottaa tällaista keveämpääkin sisältöä.. Tai siis oikeasti minusta on vain kiva ottaa ruokakuvia. Ehkä voisin hankkia sen varjolla kierrätyskeskuksesta jotain kivaa rekvisiittaakin... Toisaalta täytyy myöntää, että oikeastaan uusien ruokakeksintöjen pakkakin alkaa olla aika tyhjä, huomaan kokkailevani jo viimevuoden resepteillä. Mistä oikeat ruokabloggaajat - ja muut -kirjoittajat ammentavat aina uusia ruokia?? Hatunnosto ja kiitos siitä, taas! Onneksi kesältä on julkaisematta muutama kiireisen emännän luottoruoka, jotka sopii hyvin syksyynkin. Tässä niistä ensimmäinen, kaaliletut.

Riittoisuus 3-4 hengelle, jos on myös jälkiruokaa. Aikaa tekemiseen kuluu alle tunti + taikinan lepuutus

n. 1/2 pieni kaali
1/2 l kasvimaitoa, loraus kermaakin sopii
1-2 dl jauhoja
alle 1/2 dl öljyä
suolaa
valkopippuria
öljyä tai margariinia  paistamiseen

Suikaloi kaali mahdollisimman ohuiksi suikaleiksi, sekoita kaalisuikaleitten joukkoon maito ja loput aineet. Anna seistä puolesta tunnista huomiseen (sitä parempia, mitä kauemmin). Paista (lettu)pannulla keskilämmöllä molemmin puolin kullan ruskeiksi. Lisäkkeeksi sopii kikiherne-tomaatti-kapris-salaatti:

2 dl kikherneitä
2 tomaattia
kapriksia
punasipuli

kastike:
loraus balsamico-etikkaa
loraus öljyä
kukkurainen tl hunajaa
suolaa
pippuria

Kikherneet ja sipulisilppu voisivat kylpeä hetken kastikkeessa. Sitten lisätään joukkoon pilkotut tomaatit ja kaprikset. Thats it!